The ”vuoden 1919 Pariisin rauhankonferenssin suuria 4” olivat (vasemmalta oikealle) Lloyd George Englannista, Orlando Italiasta, Clemenceau Ranskasta ja Woodrow Wilson Yhdysvalloista.
sodan lähestyessä loppuaan Woodrow Wilson esitti suunnitelmansa ”just peace.”Wilson uskoi, että perustavanlaatuiset puutteet kansainvälisissä suhteissa loivat epäterveen ilmapiirin, joka johti vääjäämättömästi maailmansotaan. Hänen neljätoista kohtaansa hahmottelivat hänen visionsa turvallisemmasta maailmasta. Wilson vaati salaisen diplomatian lopettamista, aseistuksen vähentämistä ja merien vapautta. Hän väitti, että kaupan esteiden vähentäminen, siirtomaiden oikeudenmukainen sopeuttaminen ja kansallisen itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen vähentäisivät sotaan johtavia taloudellisia ja kansallismielisiä tunteita. Lopuksi Wilson ehdotti kaikkien maailman valtioiden edustajista koostuvaa kansainvälistä järjestöä, joka toimisi foorumina, joka vastustaisi minkä tahansa konfliktin eskaloitumista. Valitettavasti Wilson ei voinut tyrkyttää maailmankuvaansa voitokkaille ympärysvalloille. Kun he kokoontuivat Pariisiin moukaroimaan rauhanehtoja, Euroopan johtajilla oli toisenlaisia ajatuksia.
Pariisin rauhankonferenssissa
suurimman osan Pariisin rauhankonferenssin päätöksistä teki suuri nelikko, johon kuuluivat presidentti Wilson, Ison-Britannian David Lloyd George, Ranskan Georges Clemenceau ja Italian Vittorio Orlando. Euroopan johtajat eivät olleet kiinnostuneita oikeudenmukaisesta rauhasta. Heitä kiinnosti kosto. Wilsonin protesteista he sivuuttivat neljätoista kohtaa yksi kerrallaan. Saksan tuli myöntää syyllisyytensä sotaan ja maksaa rajattomat korvaukset. Saksan armeija supistettiin kotimaiseksi poliisivoimaksi ja sen alue typistettiin Itä-Euroopan uusien valtioiden hyödyksi. Elsassin ja Lothringenin alueet palautettiin Ranskalle. Saksan siirtomaat luovutettiin edunvalvojina voittaneille liittolaisille. Mitään määräyksiä ei tehty salaisen diplomatian lopettamiseksi tai merien vapauden säilyttämiseksi. Wilson sai kyllä hyväksynnän ehdotukselleen Kansainliitosta. Tyrmistyneenä kokonaistuloksista, mutta toiveikkaana siitä, että vahva liitto voisi estää tulevat sodat, hän palasi esittämään Versailles ’ n rauhansopimuksen senaatille.
Kansainliiton kukistaminen
Wilsonin epäonneksi hän kohtasi ankaraa vastustusta. Senaatin republikaanijohtaja Henry Cabot Lodge suhtautui Wilsoniin ja tämän sopimukseen hyvin epäluuloisesti. Kansainliiton X artikla vaati Yhdysvaltoja kunnioittamaan jäsenvaltioiden alueellista koskemattomuutta. Vaikka Yhdysvaltain sodanjulistusta ei vaadittu, Yhdysvallat saattoi joutua asettamaan taloussaarron tai katkaisemaan diplomaattisuhteet. Lodge piti Kansainliittoa ylikansallisena hallituksena, joka rajoittaisi Yhdysvaltain hallituksen valtaa päättää omista asioistaan. Toisten mielestä liitto oli sellainen sotkeutuminen, jota Yhdysvallat oli vältellyt George Washingtonin jäähyväispuheen jälkeen. Lodge sabotoi Kansainliiton liittoa julistamalla Yhdysvallat vapautetuksi X artiklasta. hän liitti sopimukseen varaumia eli muutoksia tätä varten. Wilson, joka oli vuoteenomana vammauttavan aivoinfarktin vuoksi, ei voinut hyväksyä näitä muutoksia. Hän pyysi senaatin demokraatteja äänestämään Versailles ’ n rauhansopimusta vastaan, ellei Loosivarauksista luovuta. Kumpikaan osapuoli ei taipunut, ja sopimus kaatui tappioon.
miksi Yhdysvallat ei ratifioinut Versailles ’ n sopimusta ja liittynyt Kansainliittoon? Wilsonin ja Lodgen henkilökohtaisella vihamielisyydellä oli osansa. Wilson saattoi varovaisesti kutsua merkittävän republikaanin mukaansa Pariisiin varmistamaan sen myöhempää kulkua. Wilsonin hiipunut terveys poisti mahdollisuuden vedota voimakkaasti henkilökohtaisesti sopimuksen puolesta. Yhdysvaltain etniset ryhmät auttoivat sen kukistamisessa. Amerikansaksalaiset kokivat, että heidän isänmaataan kohdeltiin liian ankarasti. Amerikanitalialaisten mielestä Italialle olisi pitänyt antaa enemmän alueita. Irish Americans Arvosteli sopimusta siitä, että se ei puuttunut Irlannin itsenäisyyskysymykseen. Diehardin amerikkalaiset eristäytyjät olivat huolissaan pysyvästä maailmanlaajuisesta osallisuudesta. Presidentti Wilsonin stubborn sai hänet pyytämään omaa puoluettaan romuttamaan sopimuksen. Kaikkien näiden tekijöiden lopullisilla tuloksilla oli valtavia pitkäaikaisvaikutuksia. Ilman maailman uusimman supervallan osallistumista Kansainliitto oli tuomittu epäonnistumaan. Seuraavan kahden vuosikymmenen aikana Yhdysvallat istuisi sivusta, kun epäoikeudenmukainen Versailles ’ n sopimus ja tehoton Kansainliitto loisivat perustan vielä verisemmälle ja tuhoisammalle yhteenotolle.