Jack Kerouacin on the Road on beat-sukupolven Raamattu ja hänen tunnetuin romaaninsa. Jazz, huumeet, seksi ja Liftaaminen täyttävät sen sivut ja upottavat lukijan 1950-luvun Amerikkaan. Romaani perustuu Kerouacin omiin matkoihin ympäri Yhdysvaltoja, ja tarina seuraa Sal Paradista (Kerouac itse) ja hänen ystäväänsä Dean Moriartya (Neal Cassady) heidän ristiytyessään idän New Yorkista Lännen San Franciscoon.
romaani vangitsee tuon ajan uskollisesti paitsi henkilöihinsä ja paikkoihinsa, myös Kerouacin kirjoittamiseen. On the Road on ensimmäinen esimerkki ’spontaanista proosasta’, jonka Kerouac keksi kuvaamaan kirjoitustyyliään. Tässä lähestymistavassa yritetään vangita tapahtumat ja puhe sellaisina kuin ne tapahtuivat. Kappaleet ovat pitkiä ilman monia pysähdyksiä-Kerouac mieluummin käyttää yhdysviivat. Lauseet vaikuttavat usein improvisaatiomaisilta, kuten ajan jazzmusiikki, luoden runollisen rytmin tunteen. Se on sivulle merkittyjen ihmisten ajatusten häiriötöntä kulkua.
Walter Sallesin tuore elokuvasovitus On the Road korostaa Kerouacin kestomenestystä ja merkitystä vielä yli 50 vuoden jälkeenkin sen julkaisusta. On the Roadin menestys on kuitenkin vaarassa jättää Kerouacin muut romaanit varjoonsa. Tässä artikkelissa esitellään kolme Kerouacin muuta romaania, joista jokainen tuo jotain hieman erilaista kuin tien päällä.
The Subterraneans
the Subterraneans on tyypillinen poika tapaa tytön tarina. Se on elämäkerrallinen teos Kerouacin rakkaussuhteesta Alene Leen kanssa. Romaani yksityiskohtia heidän suhteensa (salanimillä Leo Percensied ja Mardou Fox) ja samannimisen Subterraneans, ’köyhtynyt intellektuellien’ on beat kohtaus San Francisco. Romaanin arvo ei ole niinkään sen juonessa, vaan sen oivalluksessa Beat-sukupolvesta, jonka epävirallinen isä Kerouac oli.
romaanissa erottuu sen kyky vetää lukija sisään ja tuntea, että kertoja uskoutuu sinulle: ’… aloita alusta ja anna totuuden tihkua ulos, niin minä teen.’Kerouac kirjoitti romaanin kolmessa päivässä, vain vähän sen jälkeen, kun hän erosi Alenesta. Romaanin brutaali rehellisyys hellii Kerouacia / hahmottaa lukijaa, jolloin voi tuntea olevansa Subterraneanien jäsen.
’spontaanin proosan’ käyttö Subterraaneissa on mielestäni raaempaa ja paljon laajempaa kuin On the Roadissa. Tämä on sekä siunaus että kirous. Se on siunaus siinä mielessä, että se kirjoitus on runollisempaa ja rytmikkäämpää ja saa Kerouacin ajatukset ja tunteet tuntumaan täysin todellisemmilta. Se on kuitenkin kirous siinä mielessä, että se tekee paljon vaikeammaksi seurata tarinaa, joka on ajoittain melko hidas. Tämä on romaani omistautuneille Kerouac faneille, koska se ei ole helppo lukea. Niille, jotka haluavat pysyä siinä, suosittelen sitä koko sydämestäni yhtenä rehellisimmistä rakkaustarinoista, joita olen koskaan lukenut.
Lonesome Traveler
Kerouac ei rajoittanut kirjoittamistaan vain Beat-sukupolveen. Lonesome Traveler seuraa matkojaan Meksikoon, Marokkoon, Pariisiin ja Lontooseen. Jälleen kohdellaan kirjailijan ’spontaania proosaa’, joka tässä antaa meille paremman kuvauksen kohteista kuin mikään Matkaopas voisi. Tangiers on ”viehättävä, viileä”, Seine on ”oikukas”, Pariisi on nainen, mutta Lontoo on itsenäinen mies pullistelee piippuaan pubissa”, ja Meksiko sai ” sinusta tuntuu kuin olisit juuri livahtanut ulos koulusta.”
aiemmin Kerouac ja rajoitti työnsä Yhdysvaltoihin ja kaveriporukkaansa. Yksinäinen matkailija antaa lukijan nähdä, mitä hän teki Afrikasta ja Euroopasta. Minulle tämä on sen vetonaula, Kerouac kertoo paikoista, joissa olen ollut. Sacré-Coeur, Louvre, St Paulin katedraali ja British Museum mainitaan kaikki hänen matkoillaan ympäri Pariisia ja Lontoota. Tämä linkki 50-ja 60-luvuilla kirjoittavasta Kerouacista nykyhetken lukijaan on virkistävä, sillä hänen muut romaaninsa voivat osoittautua hieman vaikeiksi samaistua.
kirjan rakenne mahdollistaa sen, että sitä luetaan ja luetaan uudelleen. Kahdeksan lukua seuraavat löyhästi Kerouacia hänen matkatessaan jokaiseen, mutta niitä ei tarvitse lukea sillä tavalla. Niitä voidaan käsitellä erillisinä, lähes raportteina jokaisesta paikasta, joiden yksityiskohdat löytyvät koko Kerouacin työstä: ihmissuhteista, työpaikoista ja elämästä tien päällä. Viimeinen luku on erityisen koskettava, koska se käsittelee America Hobo alamäki. Kerouac kartoittaa tämän sosiaalisen ryhmän nousua ja laskua raskain sydämin ja selkeällä nostalgialla. Kerouac päättelee, että maassa liikkuville henkilöille ei ole paikkaa, jossa ei ole kiinteää asuinpaikkaa, mikä johtuu osittain poliisin lisääntyneestä valvonnasta valtateillä, ratapihoilla, merenrannoilla, joenpohjilla, pengerryksillä ja teollisen yön tuhansissa piilopaikoissa.”
Lonesome Traveler sisältää mielestäni joitakin Kerouacin parhaista kirjoituksista. Käyttämällä omaa nimeään ja ensimmäisessä persoonassa saamme todellisen käsityksen hänen persoonallisuudestaan. Hänellä ei ole salanimeä, jonka taakse piiloutua. Tästä, samoin kuin matkakirjoittamisesta, Lonesome Traveler on toinen suosikkini Kerouacin romaaneista.
Dharma-pummit
Jack Kerouacin lempiromaanini on Dharma-pummit. Vuonna 1959 julkaistu romaani käsittelee samoja tien päällä-teemoja: Beat-sukupolvea, seksiä, huumeita ja elämää tien päällä. Dharma-pummit sisältävät kuitenkin myös hengellisiä ja buddhalaisia ajatuksia ja näkemyksiä. Kirja on jälleen osittain elämäkerrallinen ja seuraa Kerouacia ja hänen ystäviään heidän etsiessään’ totuutta ’eli’ dharmaa.’Pääasiassa romaani kertoo kahden päähenkilön (Kerouac Ray Smithinä ja Gary Snyder Japhy ryderinä) kiipeämisestä Matterhorn-vuorelle. Mutta siinä kerrotaan myös Kerouacin ajasta metsäpalovarkaana, sekä tavallisista Beat-sukupolven juhlista.
Dharma-pummit ovat kokonaan henkisempiä kuin tiellä. Se nojaa voimakkaasti Zen-buddhalaisuuden ajatuksiin, joista Kerouac yritti pitää kiinni. Selkeä rinnakkaisuus Matterhorn-vuoren huipulle pääsemiselle ja ’totuuden’ eli Dharman etsimiselle muodostaa romaanin perustan. Meitä käsitellään myös Thoreauesque-osiossa, kun Kerouac toimii metsäpalovahtina, jonka teemoina ovat luonto ja yksinäisyys. Vaikka tien päällä oli enemmän kyse matkaajan elämästä Amerikassa, Dharma-pummit antavat enemmän tietoa Beat-sukupolven eetoksesta ja ajatuksista. Totuuden etsiminen elämässä ei todellakaan ollut amerikkalainen unelma.”
kirjoitustyyliltään Dharma-pummien piirteet osoittavat hienostuneempaa Kerouacia, jossa on tiukempaa ja helpommin seurattavaa proosaa. Tämä ei kuitenkaan vaikuta kirjoituksen laatuun, joka on edelleen vahva: ”se oli kaunista. Pinkeys katosi ja sitten oli purppurainen hämärä ja hiljaisuuden pauhu oli kuin timanttiaaltojen pesu, joka kulki korviemme nestemäisten kuistien läpi. se riitti rauhoittamaan ihmisen tuhanneksi vuodeksi. Yksi selkeä yhtäläisyys tämän romaanin ja tien päällä on kertojan ja toisen päähenkilön suhde. Kerouacin ja Snyderin kaksoisolento Dharma-Pummeissa on sama kuin Kerouacin ja Neal Cassadyn suhde On the Road-elokuvassa. Kirjallisena laitteena se toimii hyvin, saamme rehellisen kuvauksen eloisammasta hahmosta tasaisemmasta.
Dharma-pummit on ykkösvalintani ja suosikki Kerouacin romaanini, koska se saa minut haluamaan kiivetä Matterhornille ja antautua yksinäisyyteen metsäpalon katsellessa ulos. Se täyttää lukijan positiivisella viestillä ja saa ihmisen haluamaan löytää ’totuuden’, olla Dharma-pummi.