Bonnie Raitt

1970–1976edit

kesällä 1970 hän soitti veljensä Davidin kanssa stand up-bassoa Mississippi Fred McDowellin kanssa Philly Folk-festivaaleilla sekä avasi John Hammondille Gaslight Cafessa New Yorkissa. Suurten levy-yhtiöiden kykyjenetsijät kävivät pian katsomassa hänen soittoaan. Lopulta hän hyväksyi tarjouksen Warner Bros., joka pian julkaisi debyyttialbuminsa, Bonnie Raitt, vuonna 1971. Albumi otettiin musiikkilehdistössä lämpimästi vastaan, ja monet kirjoittajat ylistivät hänen taitojaan tulkitsijana ja pullonkaulakitaristina; tuohon aikaan vain harvoilla populaarimusiikin naisilla oli vahva maine kitaristeina.

vaikka Raittia ihailivat ne, jotka näkivät hänen esiintyvän, ja hänen ikätoverinsa kunnioittivat häntä, hän ei saanut työstään juurikaan julkista suosiota. Hänen arvostelumenestyksensä jatkoi kasvuaan, mutta levymyynti jäi vaatimattomaksi. Hänen toinen albuminsa, ”Give It Up”, julkaistiin vuonna 1972 positiivisiin arvosteluihin. Eräs toimittaja kuvaili albumia ”erinomaiseksi lavasteeksi”ja” vakiinnutti artistin kekseliääksi ja sympaattiseksi tulkitsijaksi”. Se ei kuitenkaan muuttanut hänen kaupallista onneaan. Vuoden 1973 Takin’ My Time sai myös kriittistä suosiota, mutta nämä ilmoitukset eivät vastanneet myyntiä.

Raitt alkoi saada laajempaa näkyvyyttä lehdistössä, muun muassa vuoden 1975 ”Rolling Stone” – lehden kansikuvajutun myötä, mutta vuoden 1974 ”Street Lights” – lehden myötä arviot hänen töistään muuttuivat yhä ristiriitaisemmiksi. Tässä vaiheessa Raitt oli jo kokeilemassa eri tuottajia ja eri tyylejä, ja hän alkoi omaksua valtavirtaisempaa soundia, joka jatkui läpi vuoden 1975 kotilevyn. Vuonna 1976 Raitt esiintyi Warren Zevonin samannimisellä albumilla.

1977–1988edit

vuoden 1977 Sweet forgiveness-albumi antoi raittille hänen ensimmäisen kaupallisen läpimurtonsa, kun se tuotti hittisinglen hänen uudelleenfilmatisoinnistaan ”runaway.”Uudelleenlaadittu raskaana rhythm and blues-levynä, joka perustui al Greenin inspiroimaan rytmikkääseen grooveen, Raittin versio ”Runawaysta” sai monien kriitikoiden keskuudessa väheksymisen. Kappaleen kaupallinen menestys sai kuitenkin Raittin kilpailemaan Warner Brosin ja Columbia Recordsin välillä. ”Silloin oli meneillään iso Columbian ja Warnerin sota”, muisteli Raitt vuonna 1990 antamassaan haastattelussa. ”James Taylor oli juuri jättänyt Warner Brosin ja tehnyt suuren albumin Columbialle… Ja sitten Warner kiinnitti Paul Simonin pois Columbiasta, eivätkä he halunneet minun saavan hittilevyä Columbialle-tapahtui mitä tahansa! Neuvottelin sopimukseni uusiksi, ja ne sopivat Columbian tarjoukseen. Suoraan sanottuna kauppa oli todella iso juttu.”

Warner Brothersilla oli suuremmat odotukset Raittin seuraavan albumin, The Glow ’ n, suhteen vuonna 1979, mutta se sai huonot arvostelut sekä vaatimattoman myynnin. Raitt oli yksi kaupallinen menestys vuonna 1979, kun hän auttoi järjestämään viisi muusikkoa United for Safe Energy (MUSE) konsertteja Madison Square Gardenissa New Yorkissa. Näytökset poikivat kolmen levyn kultalevyn No Nukes, sekä Warner Brothersin samannimisen elokuvan. Näyttelyissä esiintyivät perustajat Jackson Browne, Graham Nash, John Hall ja Raitt sekä Bruce Springsteen, Tom Petty and The Heartbreakers, The Doobie Brothers, Carly Simon, James Taylor, Gil Scott-Heron ja muut.

vuonna 1980 hän esiintyi omana itsenään Paramountin elokuvassa Urban Cowboy, jossa hän lauloi ”Don’ t It Make You Wanna Dance.”

seuraavaa levyään, vuoden 1982 vihreää valoa, varten Raitt yritti tietoisesti palata aiempien levyjensä soundiin. Hänen yllätyksekseen monet hänen ikätoverinsa ja media kuitenkin vertasivat hänen uutta soundiaan orastavaan uuden aallon liikkeeseen. Albumi sai hänen vahvimmat arvostelunsa vuosiin, mutta sen myynti ei parantunut ja tämä vaikutti vakavasti hänen suhteeseensa Warner Brothersiin.

Tongue and Groove ja Warner Brotherseditin julkaisema

vuonna 1983 Raitt oli viimeistelemässä jatkoalbumiaan ”Tongue and Groove”. Päivä masteroinnin valmistumisen jälkeen Tongue & Groove, levy-yhtiö pudotti Raittin listaltaan, koska ei ollut tyytyväinen hänen siihenastiseen kaupalliseen esiintymiseensä. Albumi hyllytettiin eikä sitä julkaistu, ja Raitt jäi ilman levytyssopimusta. Näihin aikoihin Raitt kamppaili myös alkoholi-ja päihdeongelmien kanssa.

henkilökohtaisista ja ammatillisista ongelmistaan huolimatta Raitt jatkoi kiertueitaan ja osallistui poliittiseen aktivismiin. Vuonna 1985 hän lauloi ja esiintyi kitaristi Steven Van Zandtin kirjoittaman ja tuottaman apartheidin vastaisen kappaleen ”Sun City” musiikkivideolla. Farm Aid-ja Amnesty International-konsertteihin osallistumisensa ohella Raitt matkusti Moskovaan, Venäjälle vuonna 1987 osallistuakseen ensimmäiseen Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain yhteiseen Rauhankonserttiin, joka myöhemmin näytettiin Showtime-kaapeliverkossa. Myös vuonna 1987 Raitt järjesti hyväntekeväisyysjuhlan Los Angelesissa Countdown ’87: lle pysäyttääkseen Contra Aidin. Hyväntekeväisyystapahtumassa esiintyi hänen lisäkseen Don Henley, Herbie Hancock ja muut.

kaksi vuotta Warner Brothers Recordsilta putoamisen jälkeen levy-yhtiö ilmoitti Raittille suunnitelmistaan julkaista Tongue and Groove-albumi. ”Sanoin, ettei se ole oikein reilua”, Raitt muistelee. ”Luulen, että tässä vaiheessa ne tuntui vähän huono. Kiertelin säästöilläni ja piirtämiskykyni heikkeni. Joten he suostuivat antamaan minun mennä ja poistaa puolet siitä, ja silloin se tuli ulos yhdeksänä elämänä.”Kriittinen ja kaupallinen pettymys, vuonna 1986 julkaistu Nine Lives oli Raittin viimeinen Uusi levytys Warner Brothersille.

loppuvuodesta 1987 Raitt liittyi laulajien K.d. Langin ja Jennifer Warnesin kanssa naislaulajiksi Roy Orbisonin TV-spesiaaliin Roy Orbison and Friends, a Black and White Night. Tämän kehutun lähetyksen jälkeen Raitt alkoi työstää uutta materiaalia. Siinä vaiheessa hän oli jo kuivilla ja selvin päin, sillä hän oli selvittänyt päihdeongelmansa. Myöhemmin hän hyvitti Stevie Ray Vaughanin avusta Minnesotan osavaltion Messukonsertissa Vaughanin vuoden 1990 kuoleman jälkeisenä yönä. Tänä aikana Raitt harkitsi allekirjoittamista Princen omistaman Paisley Park Recordsin kanssa, mutta he eivät päässeet sopimukseen ja neuvottelut kariutuivat. Sen sijaan hän alkoi levyttää bluesmaista sekoitusta pop-ja rock-kappaleista Don Wasin tuotannon ohjauksessa Capitol Recordsilla.

Raitt oli tavannut Hal Wilnerin kautta, joka oli kokoamassa Stay Awake-tribuuttialbumia Disney Musicille&M. Sekä was että Wilner halusivat Raittin laulavan was: n aikalaissovituksen kappaleesta ”Baby Mine”, Dumbon kehtolaulu. Raitt oli hyvin tyytyväinen sessioihin, ja hän pyysi Was: ia tuottamaan seuraavan albuminsa.

1989-1999: kaupallinen läpimurto

työskenneltyään stay awake-albumi, Raittin johto, Gold Mountain, lähestyi lukuisia levy-yhtiöitä uuden levytyssopimuksen suhteen ja löysi kiinnostusta Capitol Recordsilta. Raittin allekirjoitti Capitolille&R executive Tim Devine. Hänen ensimmäinen Capitol Records julkaisu, ja jälkeen lähes kaksikymmentä vuotta liiketoimintaa, Raitt saavutti kaupallista menestystä Nick of Time, hänen kymmenes yleinen albumi uransa. Keväällä 1989 julkaistu Nick of Time nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi Raittin vuoden 1990 alussa tekemän Grammy Sweepin jälkeen. Albumi on myös äänestetty sijalle 230 Rolling Stone-lehden 500 Greatest Albums of All Time-listalla. Raitt totesi myöhemmin, että hänen 10.yrityksensä oli ”ensimmäinen sober-albumini.”

samaan aikaan Raitt sai neljännen Grammy-palkinnon duetostaan ”I’ m in the Mood” John Lee Hookerin kanssa albumillaan ”The Healer”. Nick of Time oli myös ensimmäinen monista hänen levytyksistään, joissa oli hänen pitkäaikainen rytmiosuutensa Ricky Fataarin ja James ”Hutch” Hutchinsonin kanssa (vaikka Fataar oli aiemmin soittanut hänen Green Light-albumillaan ja Hutchinson oli työskennellyt Nine Livesin parissa), jotka molemmat jatkavat levyttämistä ja kiertuetta hänen kanssaan. Julkaisunsa jälkeen vuonna 1989 Nick of Time on myynyt pelkästään Yhdysvalloissa yli viisi miljoonaa kappaletta.

Raitt seurasi menestystä vielä kolmella Grammy-palkinnolla seuraavasta albumistaan, vuoden 1991 Luck of the Draw ’ sta, jota on myyty Yhdysvalloissa seitsemän miljoonaa kappaletta. Kolme vuotta myöhemmin, tässä 1994, hän lisäsi kaksi Grammy hänen albumi Longing in Their Hearts, hänen toinen nro 1 albumi, joka on myynyt kaksi miljoonaa kappaletta Yhdysvalloissa. Raittin yhteistyö Donin kanssa päättyi sopuisasti vuoden 1995 Live-julkaisuun Road Tested. Se julkaistiin vakaissa arvosteluissa, ja se sertifioitiin Yhdysvalloissa kullaksi.

”Rock Steady” on Bryan Adamsin ja Gretchen Petersin kirjoittama hitti vuodelta 1995. Kappale kirjoitettiin duettona Bryan Adamsin ja Bonnie Raittin kanssa hänen Road Tested tour-kiertueelleen, josta tuli myös yksi hänen albumeistaan. Kappaleen alkuperäinen demoversio on Adamsin vuoden 1996 singlellä ”Let’ s Make a Night to Remember”.

seuraavalle studioalbumilleen Raitt palkkasi tuottajikseen Mitchell Froomin ja Tchad Blaken. ”Rakastin työskentelyä Don Wasin kanssa, mutta halusin antaa itselleni ja faneilleni venytystä ja tehdä jotain erilaista”, Raitt totesi. Hänen teoksensa Froomin ja Blaken kanssa julkaistiin Fundamental-albumilla vuonna 1998.

2000–2007edit

maaliskuussa 2000 Raitt valittiin Rock and Roll Hall of Fameen Clevelandissa, Ohiossa. Hopeareunus julkaistiin vuonna 2002. Yhdysvalloissa se nousi Billboard-listan sijalle 13 ja myi myöhemmin kultaa. Se sisältää singlet” I Can ’t Help You Now”,” Time of Our Lives ” ja nimikappaleen. Kaikki kolme singleä kartoitettiin top 40 US Adult Contemporary chart.

19. maaliskuuta 2002 Bonnie Raitt sai tähden Hollywood Walk of Famelle, joka sijaitsee osoitteessa 1750 N. Vine Street. Vuonna 2003 Capitol Records julkaisi kokoelma-albumin The Best of Bonnie Raitt. Se sisältää kappaleita hänen aiemmilta Capitol-albumeiltaan vuosilta 1989-2002, kuten Nick of Time, Luck of the Draw, Longing in Their Hearts, Road Tested, Fundamental ja Silver Lining. Raitt oli mukana Toots and the Maytals-yhtyeen albumilla True Love, joka voitti vuonna 2004 Grammy-palkinnon parhaasta Reggae-albumista.

Souls Alike julkaistiin syyskuussa 2005. Yhdysvalloissa se nousi Billboard-listan 20 parhaan joukkoon. Se sisältää singlet ”I Will not Be Broken” ja ”I Don’ t Want Anything to Change”, jotka molemmat nousivat Yhdysvaltain Adult Contemporary-listan top 40: een. Tässä 2006, hän julkaisi live DVD/CD Bonnie Raitt ja ystävät, joka kuvattiin osana kriitikoiden ylistämä VH1 Klassinen vuosikymmeniä Rock Live! konserttisarja, jossa esiintyvät erikoisvieraat Keb ’Mo’, Alison Krauss, Ben Harper, Jon Cleary ja Norah Jones. DVD: n julkaisi Capitol Records 15. Bonnie Raitt and Friends, joka nauhoitettiin suorana Atlantic Cityssä, NJ 30. syyskuuta 2005, sisältää ennennäkemätöntä esitys-ja haastattelumateriaalia, mukaan lukien neljä duettoa, jotka eivät sisälly VH1-Klassikkolähetykseen konsertista. Oheinen CD sisältää 11 kappaletta, mukaan lukien radiosinglen ”Two Lights in the Nightime” (mukana Ben Harper). Tässä 2007, Raitt osallistui Goin ’ Home: A Tribute to Fats Domino. Jon Clearyn kanssa hän lauloi kappaleen ”I’ m in Love Again” ja Fats Dominon ”All by Myself”.

2008–presentEdit

Raitt esiintyi Garrison Keillorin radio-ohjelmassa A Prairie Home Companion 7.kesäkuuta 2008. Hän esitti Keb’ Mon kanssa kaksi blueskappaletta: ”No Getting Over You”ja” There ain’ t Nothin’in Ramblin'”. Raitt lauloi myös Richard Thompsonin kanssa kappaleen ”Dimming of the Day”. Tämä keikka sekä toinen Raittin ja hänen yhtyeensä kanssa lokakuussa 2006, on arkistoitu Prairie Home Companion-sivustolle. Raitt esiintyi vuoden 2011 dokumentissa Reggae Got Soul: The Story of Toots and the Maytals, joka oli esillä BBC: llä ja jota kuvailtiin ”Jamaikan kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimman taiteilijan kertomattomaksi tarinaksi”.

helmikuussa 2012 Raitt esitti dueton Alicia Keysin kanssa vuoden 2012 54.Grammy-gaalassa kunnioittaen Etta Jamesia. Huhtikuussa 2012 Raitt julkaisi ensimmäisen studioalbuminsa sitten vuoden 2005, nimeltään Slipstream. Se kartoitettiin numero 6 Yhdysvaltain Billboard 200 kaavion merkintä hänen ensimmäinen top ten albumi sitten 1994 kaipuu heidän sydämensä. American Songwriter magazine kuvaili albumia ”yhdeksi hänen 40-vuotisen uransa parhaista”. Syyskuussa 2012 Raitt oli mukana kampanjassa nimeltä ”30 Songs / 30 Days”, jonka tarkoituksena oli tukea Half the Sky: Turning Sorto into Opportunity for Women Worldwide, monialustainen mediaprojekti, joka sai innoituksensa Nicholas Kristofin ja Sheryl Wudunnin kirjassa hahmotellusta projektista. Vuonna 2013 hän esiintyi Foy Vancen albumilla ”Joy of Nothing”.

30.toukokuuta 2015 Leon Russell, Bonnie Raitt ja Ivan Neville esiintyivät Canyon Clubilla Agoura Hillsissä Kaliforniassa kerätäkseen rahaa syöpää vastaan taistelevalle Marty Grebbille. Grebb oli soittanut joillakin yhtyeen albumeilla.

helmikuussa 2016 Raitt julkaisi seitsemästoista studioalbuminsa ”Dig in Deep”. Albumi sijoittui Yhdysvaltain Billboard 200-listan sijalle 11 ja sai myönteiset arvostelut. Albumilta on julkaistu single ”Gypsy in Me” sekä cover INXSIN kappaleesta ”Need You Tonight”.

Raitt perui vuoden 2018 kevät-kesä-kiertueaikataulunsa ensimmäisen osuuden äskettäin paljastuneen leikkaushoitoa vaatineen sairauskohtauksen vuoksi. Hän kertoi, että hänen odotetaan toipuvan ”täysin” ja että hän aikoo jatkaa kiertuetta jo sovituilla päivämäärillä kesäkuussa 2018.