Euroopan pyhän sodan: kuinka uskonpuhdistus kouristi mannerta

Martti Luther, harras augustinolainen munkki ja yliopistonlehtori Wittenbergissä Saksissa, Pohjois-Saksassa, aloittaa hyökkäyksen aneita vastaan, jonka kirkko myöntää uskoville lyhentääkseen kiirastulessa vietettyä aikaa tuonpuoleisessa, ennen liittymistä taivas. Hän esittää kritiikin 95: ssä ehdotuksessa (teesissä), jotka koskevat keskustelua tästä virallisen pelastusteologian näkökohdasta, minkä sai aikaan raivo karkeassa myyntikampanjassa aneesta, joka hyödytti taloudellisesti paavia ja Lutherin omaa paikallista piispaa Albrechtia, suurta saksalaista aatelismiestä.

Lutherin yllätykseksi hänen aloitteensa lietsoo jännitystä ympäri Saksaa. Löydettyään lahjan kansanomaiseen viestintään – vaikka hän ei ole julkaissut juuri mitään ennen – hän alkaa kirjoittaa pamfletteja ja kirjoja, joissa hän selittää ajatuksiaan tarmokkaalla Saksalla. Läntinen kirkon hierarkia pitää tätä uhkana arvovallalleen. Osapuolet puhuvat ristikkäin: Luther pelastuksesta, vallanpitäjät tottelevaisuudesta.

• Podcast: Starkey on the Reformation
• Eamon Duffy: ”reformaatiota voisi kutsua alkuperäiseksi Brexitiksi”

Zürichissä, satoja kilometrejä etelään wittenbergistä, merkittävä Kaupunkipappi Huldrych Zwingli alkaa saarnata järjestelmällisesti Raamatun kirjojen kautta. Hänen sanomansa siitä, että Jumala yksin on vastuussa pelastuksesta, haastaa myös kirkon virallisen opetuksen laajalla rintamalla. Hän panee alulle uskonpuhdistuksen Zürichissä, sitten monissa osissa Sveitsiä ja Etelä – Saksaa-uskonpuhdistuksen, joka on samansuuntainen Lutherin uskonpuhdistuksen kanssa, mutta ei koskaan identtinen sen kanssa, eikä lainkaan kunnioittanut Lutherin auktoriteettia.

nyt Luther ja Rooman keskuskirkon vallanpitäjät ovat törmäyskurssilla. Hän katsoo vain toistavansa perinteisen näkemyksen pelastuksesta, toistaen muinaisten kristittyjen auktoriteettien, Tarsoslaisen Paavalin ja Hipposlaisen Augustinuksen, kirjoituksia, samalla kun kirkon johtajat ovat raivoissaan siitä, ettei hän tottele käskyjä pysyä vaiti.

paavi antaa juhlallisen julistuksen (”bullan”), jossa tuomitaan Luther ja hänen tottelemattomuutensa. Luther tuhoaa sen julkisessa mielenosoituksessa ja kirjoittaa kolme klassikkoteosta, joissa esitetään vaihtoehtoinen kristillisen ajattelun rakenne, keskittyen ’uskon kautta tapahtuvaan vanhurskauttamiseen’. Hän väittää, että Jumalan armon kautta antama uskon lahja yksittäiselle uskovalle on ainoa tapa saada pelastus. Kirkko ei voi lisätä siihen mitään, varsinkaan aneiden myöntämisellä. Hänen aikansa kirkon auktoriteetti perustuu siis huijaukseen, ja se pitäisi tuhota.

kutsuttu tapaamaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisaria Kaarle V: tä keisarillisille valtiopäiville (normaalikokoukseen) Wormsiin, Luther kieltäytyy perääntymästä. Hänen seuraajansa muistavat tämän omantunnon teon seuraavin sanoin: ”Tässä minä seison; en voi tehdä muuta.”Keisari puolustaa kunniallisesti lupausta valtiopäiville turvallisesta käytöksestä, joten Luther ratsastaa pois vapaana miehenä.

Luther on nyt uhmannut sekä paavia että keisaria, mutta monet paikalliset hallitsijat Saksassa tukevat hänen liikkeitään. Hänen pitkäaikainen tukijansa, Saksin insinöörien vaaliruhtinas hänen varjeltumisensa jatkohyökkäykseltä lavastetulla ’sieppauksella’, ja eristäytyneenä Wartburgin Vaalilinnaan Luther alkaa kääntää Raamattua saksaksi. Sillä on suuri vaikutus siihen, miten Saksaa puhutaan. Musiikkia rakastava Luther alkaa myös kirjoittaa saksaksi loistavia virsiä, jotka ovat edelleen luterilaisen perinteen peruspilareita.

laajalle levinneet levottomuudet, joissa perinteiset paikalliset Jännitteet yhdistyvät uuteen innostukseen Lutherin sanoman radikaaleista vaikutuksista, yhtyvät kapinoiksi suuressa osassa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa: maanviljelijöiden (tai talonpoikien) sota. Kapinalliset murskataan raa ’ asti.

Luther, joka on tyrmistynyt sanomansa häiritsevästä käytöstä, tukee ankaraa viranomaispakoilua. Hänen asenteensa herättää laajalti yleistä pettymystä, ja hän alkaa luottaa enemmän siihen, että maallinen hallitseva luokka edistää hänen versiotaan Uskonpuhdistuksesta. Monet kapinoita tukeneet suuntaavat eriävät ajatuksensa paljon radikaalimpiin suuntiin ja hylkäävät vuosisatoja vanhan kristillisen konsensuksen esimerkiksi kristillisen Kolminaisuuden luonteesta tai maallisen vallan ja kirkon läheisestä suhteesta. He etsivät aikaisempia, enemmän raamatullisia vastauksia.

heidän vastustajansa, niin katoliset kuin Protestanttisetkin, tuomitsevat ja usein vainoavat heitä nimittäen heidät vihaisesti ’Anabaptisteiksi’ (’uudelleen kastettaviksi’), koska eräs radikaali ehdotus on, että vain aikuiset uskovat, jotka ovat tehneet tietoisen valinnan tulla kristityiksi, tulisi kastaa, ei pikkulapset.

kun keisarilliset valtiopäivät kokoontuvat Augsburgissa, Lutherin poliittiset kannattajat (joita kutsutaan nykyään ”protestanteiksi” heidän protestoidessaan Lutherin liikkeen kieltämistä vastaan) taivuttelevat Kaarle V: n harkitsemaan kahta uskonpuhdistuksen julistusta: toinen Luterilaisilta, toinen neljästä keisarillisesta Kaupungista myötämielisemmin sveitsiläisiltä Uskonpuhdistajilta. Kaarle ei hyväksy kumpaakaan, mutta luterilainen lausunto pysyy ’Augsburgin tunnustuksena’, ja välirikko luterilaisten ja ei-luterilaisten protestanttien (myöhemmin ”reformoitujen” protestanttien) välillä muuttuu pysyväksi.

reformoidut protestantit, Huldrych Zwinglin ihailijat ja seuraajat, asettavat paljon Lutheria enemmän painoa epäjumalanpalveluksen pahuudelle ja tuhoavat kuvia kirkoissa (Luther päättää nopeasti, että tämä on huono idea). Heillä on myös radikaalisti erilainen näkemys keskeisen kristillisen palvontateon merkityksestä: ’ehtoollinen’ eli kiitospäivä leivässä ja viinissä, jonka Jeesus itse asetti viimeisellä ehtoollisella. Reformoidut suhtautuvat vertauskuvallisesti eukaristiseen leipään ja viiniin kieltäen, että niistä tulisi objektiivisessa mielessä Kristuksen ruumis ja veri, joka on luotu palvontateon kautta. Näin ollen he hylkäävät ehtoollisen teologian ”messuksi” kutsuttuna uhrina, kun taas Luther pitää suuressa osassa messun vanhaa seremoniaa.

Luther ja Zwingli ovat jo sopineet olevansa eri mieltä ja tapaavat Marburgissa 1529: kivulias ja pysyvä välirikko. Protestanttisuuteen kuuluvat kaksi ryhmittymää ovat yhtä mieltä kahdesta asiasta: siitä, että paavi on Jumalan vihollinen ja että on tärkeää väittää, että papit eivät ole selibaatin leimaamaa etuoikeutettua kastia, joten heidän pitäisi maallikoiden tavoin saada mennä naimisiin. Mutta kahtiajaon sinetöi luterilainen vaatimus määritellä tiukasti luterilaisuus ”Konkordin kirjassa”, joka julkaistiin vuonna 1580 symbolisesti 50 vuotta Augsburgin tunnustuksen jälkeen. Dogmaattiset luterilaiset inhoavat usein Reformoitua Protestantismia yhtä paljon kuin Roomalaiskatolisuutta.

ranskalaisen uskonpakolaisen Jean Calvinin kanssa, joka saapuu Geneven kaupunkiin ja kokee jo kaoottisen uskonpuhdistuksen, ja hänestä tulee siellä merkittävä kirkon johtaja. Vähitellen, voittaen paljon vastustusta (ei vähiten uskonpuhdistajatovereiden taholta), hän perustaa oman Uskonpuhdistuksensa siellä, ja suuri joukko muita maanpakolaisia antaa hänelle erityistä energiaa. Genevestä tulee Zürichin ohella reformoidun protestantismin johtava keskus.

Calvin painottaa erityisesti kuria ja huolellisesti järjestettyä kirkkohallintoa, ja sen tuloksia ihaillaan paljon eri puolilla Eurooppaa, sillä monet kokevat epäjärjestyksen ja julkisen väkivallan jatkuvana ahdistuksena. Calvinin kollegat kannustavat myös uudenlaiseen kirkkomusiikkiin, joka on hyvin erilainen kuin luterilaiset: se perustuu yksinomaan Raamatun Laulujen teksteihin, pääasiassa Daavidin 150 Psalmiin. Nämä ilmaistaan yksinkertaisissa säkeissä, joissa on yksinkertaisia sävelmiä jokaisen laulettavaksi (’metrinen psalmodia’). Monille tämä merkitsee vapautusta Jumalan palvonnassa, ja metrisistä psalmeista tulee voimakas ryhmäidentiteetin symboli reformoitujen protestanttien keskuudessa, ylittäen paikalliset ja kulttuuriset rajat.

Keski-Euroopassa yhdeksän vuotta kestäneen sodan jälkeen Kaarle V ja hänen Habsburg-sukunsa joutuvat tunnustamaan luterilaisuuden virallisen olemassaolon aina, kun valtakunnan alemmat hallitsijat haluavat sen perustettavan alamaisilleen. Muualla Habsburgit pyrkivät suojelemaan ja elvyttämään katolisuutta. Tämä kompromissiratkaisu, ”Augsburgin rauha”, ei sisällä eikä mainitse Reformoitua Protestantismia, vaikka seuraavina vuosikymmeninä jotkin valtakunnan alueet saavat reformoituja protestanttisia hallitsijoita. Vaitonaisuus Reformoiduista luo epävakautta ja epävarmuutta Keski-Euroopan uskontopolitiikkaan. Vuoteen 1600 mennessä Skandinavia ja suurin osa Pohjois-Saksaa ovat itsekeskeisesti luterilaisia, mutta reformoituja kirkkoja on perustettu niin pitkälle länteen kuin Skotlantiin ja Englantiin, ja niin kauas itään kuin Transilvaniaan ja osiin Puolaa ja Liettuaa.

Elisabet I onnistuu nousemaan Englannin valtaistuimelle, ja sovittuaan vuonna 1559 parlamentin kanssa uskonnollisen ratkaisun lopettaa vuosikymmeniä jatkuneen uskonnollisen epävarmuuden Englannissa ylläpitämällä siirtokuntaa koko 45-vuotisen valtakautensa ajan. Sen jälkeen kun hänen isänsä Henrik VIII irtautui paavin tottelevaisuudesta vuonna 1533, valtakunta on heilunut Henrikin epäselvän uskonpuhdistukseen suhtautumisen, hänen poikansa Edvard VI: n tarmokkaan sen edistämisen ja hänen tyttärensä Marian tinkimättömän roomalaiskatolisuuden palauttamisen välillä.

Elisabet on varovainen protestantti, mutta hänen papistonsa ja mielipidevaikuttajansa lähtevät innokkaasti jatkamaan Edvardin kirkon Reformoitua protestanttista kehityssuuntaa, eikä hän voi tehdä asialle paljonkaan, paitsi kieltää kaikki muut viralliset säädökset uskonnollisesta muutoksesta. Ratkaisevaa on kuitenkin se, että se pitää piispojen lisäksi katedraalit toimivina kirkkolaitoksina.

• 7 asiaa, joita et (luultavasti) tiennyt Elisabet I: stä
• Elisabet I: Suuri yhdistäjä
• Robert Dudley: Kuningatar Elisabet I: n suuri rakkaus

ammattikuorojen tukema tuomiokirkon järjestetyn palvonnan eetos eroaa täysin englantilaisten seurakuntien kautta leviävästä Reformoidusta protestanttisesta uskonnollisesta kulttuurista, ja testamenttasi Englannin kirkon teologialle pysyvän kaksoisviestin: katolinen vai protestantti? Kysymystä ei ole koskaan ratkaistu.

kirkkoa yhdistää yhteinen englantilainen Raamattu (saavuttaen pitkän lopullisen muodon yhdeksän vuosikymmenen käännösten jälkeen ”King James” -versiossa 1611) ja Book of Common Prayer, joka polveutuu arkkipiispa Thomas Cranmerin ensimmäisistä englantilaisista liturgioista vuosina 1549 ja 1552 ja saa lopullisen muotonsa vuonna 1662. Tästä englantilaisesta kirkosta on kasvanut ’Anglikaanisuus’, kun taas ne englantilaiset protestantit, jotka eivät voineet hyväksyä vuoden 1662 siirtokuntaa, ovat perustaneet kirkkoja’ Toisinajatteluun ’tai’ Nonconfority’, jotka myöhemmin tunnettiin’Vapaakirkkoina’.

Pohjois-Italian Trentossa kokoontunut roomalaiskatolisten piispojen Kirkolliskokous päättyy vuonna 1545 alkaneen istuntosarjan jälkeen. Se on saavuttanut paljon palauttaessaan itseluottamuksen ja rakenteen vanhaan länsimaiseen kirkkoon uskonpuhdistuksen Puskemisen jälkeen. Vaikka jotkin kysymykset (kuten paavin vallan luonne) on tarkoituksella jätetty ratkaisematta, se on tinkimättömästi vahvistanut oppia ja käytäntöä sellaisena kuin se oli ollut Lutherin kapinan aattona, estäen väärinkäytösten siistimisen.

samaan aikaan Etelä-Euroopan uskontoa uudistavien energiapurkausten kanssa, jotka eivät ole löytäneet paikkaa protestanttisessa uskonpuhdistuksessa, neuvoston säädökset ruokkivat katolisen kirkon elvytettyä ”Vastauskonpuhdistus” – identiteettiä, jota monarkkien valta tukee-erityisesti Ranskassa, Puolassa ja Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Katolisuudesta tulee ensimmäinen maailmanlaajuinen uskonto, jota tukee päättäväisesti sotilasvoima muita uskontoja vastaan kaikkialla, missä Espanjan ja Portugalin viranomaiset pystyvät pitämään puolensa.

ensimmäinen pysyvästi Pohjois-Amerikassa säilynyt englantilainen siirtokunta on perustettu Jamestowniin (nimetty nykyisen kuninkaan, Jaakko VI: n ja I: n mukaan-tosin siirtokunta nimettiin Virginiaksi, Neitsytkuningatar Elisabetin mukaan). Sen perustaminen enteilee englanninkielisen protestantismin laajenemista pieneltä saarelta kristillisen uskon maailmanlaajuiseksi ilmaukseksi. Virginia perustaa mielellään virallisen uskonnon, joka on versio Englannin perustetusta kirkosta. Mutta muut siirtokunnat, kaukana Virginian pohjoispuolella rannikolla toivottavasti nimeltään ’New England’, ovat perustaneet ihmiset, jotka ovat syvästi tyytymättömiä siihen, mitä he pitävät Englannin kirkon paavillisina kompromisseina.

Alankomaiden reformoidun kirkon synodi kokoontuu Dordrechtiin (Dort) ratkaisemaan sanamuotoja siitä, mitä kirkko uskoo pelastuskeinoihin, sen jälkeen kun väkivaltaiset teologiset ja poliittiset kiistat ovat antaneet voiton niille, jotka julistavat tiukkaa jumalalliseen ennaltamääräämiseen uskomista. Muiden reformoitujen kirkkojen edustajat ovat läsnä, myös Englannista, joten tämä synodi on lähin asia kansainväliselle kokoukselle, jonka aina hajanaiset reformoidut kirkot koskaan saavuttavat. Se asettaa kapeita rajoja reformoidun protestantismin identiteetille. Kaikki reformoidut protestantit eivät hyväksy tätä, Ja he ajautuvat radikaaleihin, vähemmän rajoittuneisiin suuntiin – mikä on aina ollut suuntaus Reformoidussa protestanttisessa uskossa.

samaan aikaan taistelu Böömin kuninkuudesta – katolisen Habsburgin ja reformoidun Wittelsbachin hallitsijasukuun kuuluneen protestanttisen jäsenen välillä – johtaa murskatappioon Protestantismille (White Mountainin taistelussa 1620). Pelko tästä Habsburgien voitosta muiden valtojen keskuudessa kiihdyttää alueellisen konfliktin laajaksi ja tuhoisaksi sodaksi Keski-Euroopassa. Kolmikymmenvuotisen sodan päätyttyä vuonna 1648 protestanttiset alueet eri puolilla Eurooppaa kutistuvat huomattavasti, mutta monet eurooppalaiset ovat kyllästyneet uskonnolliseen väkivaltaan ja tutkivat, miten järkeä voitaisiin soveltaa uskonnolliseen vakaumukseen vähemmän dogmaattisilla tavoilla. Heidän ponnistelunsa muovaavat näkymää, jota tullaan pian kutsumaan ’Valistukseksi’.

Diarmaid MacCulloch on Oxfordin yliopiston kirkkohistorian professori. Hänen kirjojaan ovat All Things Made New: Writings on the Reformation (Allen Lane, 2016)