vaikka Hitlerin Kolmas valtakunta romahti lähes 75 vuotta sitten, sen seuraaja – neljäs valtakunta – on elossa ja voi hyvin. Näin väittävät ainakin jotkut eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset toimittajat, poliitikot ja muut aktivistit, jotka ovat viime vuosina käyttäneet ilmaisua hyökätäkseen vastustajien kimppuun.
viime vuosikymmenellä Kreikan vasemmistolaiset ja venäläiset nationalistit ovat syyttäneet Saksan liittokansleria Angela Merkeliä siitä, että hän käyttää EU: ta Saksan hallitseman neljännen valtakunnan tyrkyttämiseen Euroopalle. Arabikriitikot ovat syyttäneet Israelin hallitusta siitä, että se toimii kuin neljäs valtakunta sen sotilaallisten toimien jälkeen Gazassa ja Libanonissa. Yhdysvaltain vasemmistoaktivistit ovat syyttäneet Donald Trumpia yrityksestä perustaa Amerikkaan neljäs valtakunta.
neljännen valtakunnan leviäminen poleemiseksi herjaukseksi on enemmän kuin vain viimeisin esimerkki siitä, että langallinen maailma käyttää satunnaisesti inflaatiota nostavaa ja halventavaa retoriikkaa. Historiallisena käsitteenä neljännellä valtakunnalla on monimutkainen historia, jossa on tärkeitä opetuksia siitä, miten käymme poliittista keskustelua.
nykyään ajatus neljännestä valtakunnasta on synonyymi uudelleen heränneelle Natsismille, mutta se on pahaenteisempi kuin ”uusnatsi”, koska se tarkoittaa jotain todellista eikä vain tavoitteellista. Neljäs valtakunta antaa ymmärtää, että äärioikeistolaiset ovat vallan partaalla tai ovat jo saavuttaneet sen. Ironista kyllä, termillä oli itse asiassa hyvin erilainen merkitys. Neljättä valtakuntaa käyttivät ensimmäisen kerran 1930-luvulla natsihallinnon saksalaiset vastustajat. Termiä käyttäneet ryhmät ulottuivat laajaan poliittiseen kirjoon: Vasemmistosaksalaisista maanpakolaisista Pariisissa, jotka laativat ”perustuslakiluonnoksen neljännelle valtakunnalle” vuonna 1936, konservatiivisiin monarkisteihin, jotka puhuivat tulevasta natsien jälkeisestä kristillisestä yhtenäisyydestä neljännessä valtakunnassa. Yhtä outoja petikavereita olivat New Yorkin Juutalaispakolaiset, jotka kutsuivat naapurustoaan ”neljänneksi valtakunnaksi”, ja Otto Strasserin skismaattiseen ”mustan rintaman” järjestöön kuuluvat luopionatsit, jotka visioivat neljännen valtakunnan paikaksi, jossa ”aito” kansallissosialismi jonain päivänä toteutuisi.
termin merkitys muuttui dramaattisesti toisen maailmansodan jälkeen. Liittoutuneiden miehittäessä Saksaa pelko siitä, että katumattomat natsit kieltäytyisivät antautumasta – ja jonain päivänä pyrkisivät takaisin valtaan – muutti vähitellen termin toivosta peloksi: peloksi, joka oli kaikkea muuta kuin perusteeton. Vaikka nykyään Saksan sodanjälkeistä demokratisoitumista pidetään usein väistämättömänä, vuosina 1945-47 Natsijärjestöt haastoivat liittoutuneiden joukot erilaisilla vallankaappausyrityksillä. Ne kaikki lopulta tukahdutettiin, mutta niiden medianäkyvyys hypetettiin torjutuista uhkista mahdollisen neljännen valtakunnan airueiksi, mikä muutti termin merkityksen.
seuraavina vuosikymmeninä neljännestä valtakunnasta tuli valinta aktivisteille, jotka toivoivat pitävänsä länsimaat valppaina Länsi-Saksan aloittelevan demokratian kehityksen suhteen. Kun liittotasavalta kohtasi vuosina 1951-52 uusnatsien uhkauksia-sosialistisen Valtakunnanpuolueen (SRP) nousun ja natsien ”Gauleiter – salaliiton” paljastumisen myötä – länsimaiset sanomalehdet varoittivat aktiivisesti mahdollisesta ”neljännestä valtakunnasta”. Sama tapahtui antisemitistisen ilkivallan ”hakaristiaallon” aikoihin 1959-60 ja äärioikeistolaisen Kansallisdemokraattisen puolueen (NPD) nousun aikoihin 1966-69. Tällaiset varoitukset jatkuivat läpi Saksan yhdistymistä vuonna 1990 seuranneiden levottomien vuosien. Neljäs valtakunta oli lyhyesti sanottuna koeaika, joka muistutti saksalaisia siitä, että länsi ei ollut unohtanut Natsimenneisyyttä.
neljättä valtakuntaa sovellettiin myös Yhdysvaltoihin. Kansalaisoikeusliikkeen rasistisen vastareaktion, Vietnamin sodan kiihtymisen ja Nixonin hallinnon skandaalien ansiosta monet poliittisesta vasemmistosta väittivät, että Amerikassa oli syntymässä neljäs valtakunta. Vuonna 1973 antamassaan haastattelussa kirjailija James Baldwin Arvosteli amerikkalaisten äänestäjien päätöstä palauttaa ”Nixon … Valkoinen talo” julistaen, että: ’Pitääkseen n – – – -: n hänen sijassaan he toivat virkaansa lain ja järjestyksen, mutta minä kutsun sitä neljänneksi valtakunnaksi.”
termi tunkeutui myös yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin. Varhaisten sodanjälkeisten elokuvien, kuten Orson Wellesin ”the Stranger” ja Alfred Hitchcockin ”Notorious” (molemmat 1946), pohjalta 1970-ja 80-lukujen romaanien, elokuvien, televisio-ohjelmien ja sarjakuvien tulva osoitti Natsiroistojen jahtaavan neljättä valtakuntaa ympäri maailmaa. Lähtökohta on säilyttänyt resonanssinsa nykypäivään asti.
on edelleen avoin kysymys, miten meidän pitäisi suhtautua neljännen valtakunnan leviämiseen poliittisena merkkinä. Monin tavoin se heijastaa kompromisseja, jotka liittyvät natsien analogioiden käyttöön nykyään. Kun kamppailemme ymmärtääksemme ja kohdataksemme oikeistolaisten poliittisten liikkeiden ilmaantumisen lännessä, meidän on vastattava siihen liiallisella levottomuudella tai liiallisella itsetyytyväisyydellä. Liian monet hyperboliset vertailut – esimerkiksi Donald Trumpin ja Adolf Hitlerin välillä-turruttavat historiallisten vertausten voiman ja uhkaavat huutaa sutta. Liian vähäinen Halukkuus nähdä menneisyydessä vaanivia vaaroja uhkaa aliarvioida jälkimmäiset ja jättää edelliset huomiotta.
siksi on erityisen ajankohtaista tarkastella uudelleen sitä, miten Länsi on selviytynyt painajaisesta, jota ei koskaan tapahtunut – neljännen valtakunnan luomisesta. Yhtäältä se muistuttaa meitä siitä, että perusteettomiksi osoittautuneet huolet lamauttivat ihmisiä vielä jokin aika sitten. Toisaalta neljännen valtakunnan tutkiminen auttaa meitä ymmärtämään, että sodanjälkeiset pelot natsien paluusta valtaan perustuivat myös todellisiin vaaroihin – niihin, jotka olisivat voineet toteutua, jos olosuhteet olisivat olleet edes hieman erilaiset.
paljastamalla, miten sattumat voivat määrittää historian – muistuttamalla meitä siitä, että maailmamme oli tuskin väistämätön – neljännen valtakunnan historia varoittaa omahyväisyydestä. Paljastamalla, miten pahimmat pelkomme ovat toteutuneet, se varoittaa hysteriasta. Tarkastelemalla sitä, miten ihmiset ovat taistelleet pelkoja vastaan menneisyydessä, se osoittaa, miten he voisivat selviytyä pelosta nykyisyydessä.
Gavriel D. Rosenfeld on Fairfieldin yliopiston historian professori ja kirjailija teoksessa The Fourth Reich: The Specter of Nazism from World War II to the Present (Cambridge, 2019).