jakautumisen Tausta
vaatimus itsenäisen islamilaisen valtion perustamisesta Intian niemimaalle voidaan jäljittää Sir Muhammad Iqbalin vuonna 1930 pitämään puheeseen, jonka piti runoilija-filosofi ja tuolloin All India Muslim League (Pakistanin itsenäistymisen jälkeen lyhennettynä Muslimiliitto). Hänen argumenttinsa oli, että brittiläisen Intian neljä luoteismaakuntaa ja-aluetta-ts., Sind (Sindh), Balochistan, Punjab, ja luoteinen Raja provinssi (nyt Khyber Pakhtunkhwa)-pitäisi jonain päivänä liittyä tulla vapaa ja itsenäinen muslimivaltio. Ehdotuksen rajallisuutta voidaan arvioida sen maantieteellisen eikä demografisen ulottuvuuden perusteella. Iqbalin Pakistaniin kuuluivat vain muslimienemmistöisillä alueilla niemimaan luoteisosassa asuvat muslimit. Se jätti huomiotta miljoonat muut muslimit, jotka asuivat eri puolilla niemimaata, eikä se todellakaan ottanut huomioon idän Bengalin Muslimienemmistöä. Lisäksi Iqbalin visio ei heijastanut muiden siirtomaahallinnosta vapautumista tavoittelevien muslimiliiton ulkopuolisten intressejä, eikä se noudattanut islamilaisten ilmaisujen heijastamia ajatuksia, joissa puhuttiin yhdestä Muslimiyhteisöstä (ummah) tai ihmisistä (qawm), selittäen selvästi, miksi monet muut muslimijohtajat—esimerkiksi Abul Kalam Azad, Abdul Ghaffar Khan ja myöhemmin Khizar Hayat Khan Tiwana—olivat vähemmän innostuneita hänen ehdotuksestaan.
myös tuolloin puuttui nimi kuvaamaan tällaista eteläaasialaista maata, jossa muslimit olisivat oman kohtalonsa herroja. Tämä tehtävä lankesi Choudhary Rahmat Alille, Cambridgessa opiskelevalle nuorelle Muslimiopiskelijalle, joka vangitsi parhaiten runoilija-poliitikon kaipuun yhteen sanaan Pakistan. Vuonna 1933 julkaistussa pamfletissa ”Now Or Never” Rahmat Ali ja kolme Cambridgen kollegaa keksivät nimen lyhenteeksi sanoista Punjab, Afghania (luoteisen rajaseudun provinssi), Kashmir ja Indus-Sind sekä Baluchistanin-Stan-pääte. Myöhemmin huomautettiin, että urdusta käännettynä Pakistan saattoi tarkoittaa myös ”puhtaiden maata.”