viime vuosina on käyty rönsyilevää, lähes saksalaistyylistä keskustelua brittiläisestä identiteetistä ja Euroopasta. Mikä on Britannia? Milloin Britannia oli? Onko Britannia vielä olemassa? Selviääkö Britannia? Andrew Marr on julistanut Britannian ”kuolleeksi” ja Peter Hitchens ”lakkautetuksi”. Britanniaa on vuosikymmenten ajan pidetty klassisena kansallisvaltiona. Nyt Norman Davies kertoo, ettei Britannia koskaan ollut kansallisvaltio. Anthony Barnettin mukaan Britannia ei koskaan ollut kansakunta, vaikka Englanti olikin. Mutta Roger Scruton kertoo poikkeuksellisessa englantia käsittelevässä kirjassaan, että Englanti-jonka hän uskoo myös kuolleen-ei ollut myöskään kansakunta, vain Maa, Maa, koti. Yksi alkaa kaivata pellucid simplicities Saksan keskustelua identiteetin, sen alkeis eroja Staatsvolk ja Kulturvolk, ja niin edelleen.
proosallisemmin vastaus kysymykseen ” Is Britain European?”saattaa olla hyvin erilainen, jos se annetaan siitä, mitä nykyään joskus oudosti kutsutaan” hajautetuiksi alueiksi”, Skotlanniksi, Walesiksi ja Pohjois-Irlanniksi. Anthony Barnett todisteleekin kirjassaan tällä kertaa, että brittien vastustus Eurooppaa kohtaan on todellisuudessa englantilaisten vastustus Eurooppaa kohtaan.
joidenkin mielestä Britannia voidaan pelastaa vain, jos meillä on enemmän Eurooppaa, toisten mielestä Englanti voi pelastua vain, jos meillä on vähemmän. Molemmille kysymys on kuitenkin keskeinen. Hugo Young sanoo Tässä siunatussa juonessa, että viimeiset 50 vuotta taustalla ollut kysymys on ollut ” voisiko Britannia – – todella hyväksyä sen, että sen nykyinen kohtalo oli olla eurooppalainen maa?”Mutta mitä se tarkoittaa? Jos substantiivi ” Britannia ”on vaikeasti määriteltävä, adjektiivi” Eurooppalainen ” on sitäkin suurempi. Tämä pätee kaikkiin eurooppalaisiin kieliin, mutta erityisesti Englantiin.
vähäisin vaikeuksin voidaan tunnistaa kuusi mahdollista eurooppalaista merkitystä. Kaksi on arkaaisia ja haudattuja, mutta niillä on merkittävä tuonpuoleinen elämä: olla eurooppalainen tarkoittaa olla kristitty ja olla eurooppalainen tarkoittaa olla valkoinen. Sitten on kolme toisiinsa kytkeytyvää merkitystä, jotka ovat tutumpia. Ensimmäinen on maantieteellinen: Eurooppa on toiseksi pienin manner, Euraasian läntinen jatke. Olemmeko osa sitä? Maantieteilijät suostuvat. Monet britit epäilevät sitä, sillä toinen noista kolmesta toisiinsa kytkeytyvästä merkityksestä on, kuten Collins English Dictionary sanoo, ” Euroopan manner, lukuun ottamatta Britteinsaaria.”(Ihmetellään, mihin se jättää Irlannin.) Tämä on tuttu käyttö. Sanomme ”Jim lähtee Eurooppaan” tai ” Fred on palannut Euroopasta.”Eurooppa on muualla. Kolmanneksi Eurooppa tarkoittaa EU: ta.
nyky-Britannian kielenkäytössä nämä kolme merkitystä ovat hyvin usein epäselviä, mutta poliittisessa keskustelussa kolmas on vallitseva. Tässä mielessä kysymys ” onko Britannia Eurooppalainen?”tulee kysymään: osallistuuko Britannia täysipainoisesti EU: hun? Tukeeko se jotakin versiota siitä, mitä mannereurooppalaiset tunnustaisivat Eurooppa-hankkeeksi?
silti on lopulta kuudes aisti eurooppalaista, ylevämpää ja salaperäisempää. Tämä kuudes aisti kiinnitettiin äskettäin International Herald Tribune-sanomalehden otsikkoon: ”lopettakaa ’eurooppalaiselle’ Itävallalle asetetut pakotteet, lautakunta neuvoo EU: ta.”Kolmen” viisaan miehen ” paneeli oli juuri pitkän harkinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, että Itävalta on eurooppalainen. Näin ilmaistuna lausunto kuulostaa naurettavalta. Mitä muuta he luulivat Itävallaksi? Afrikkalainen? Mutta tiedämme, mitä he tarkoittivat. Heillä oli luettelo niin sanotuista” eurooppalaisista standardeista ”tai” eurooppalaisista arvoista”, ja he mittasivat Itävaltaa sitä vastaan. Toisin sanoen vastaan ei kuvaileva vaan normatiivinen, ohjaileva, idealistinen versio Euroopasta-vai mitä Gonzague de Reynold kutsui, L ’ Europe europ?ei. Eurooppa-Euro?ne, jossa jotenkin Hitler ja Haider eivät olleet eurooppalaisia-tai ainakin epäeurooppalaisia. Kyseessä oli niin sanotusti YK-Euroopan toimintaa käsittelevä edustajainhuoneen komitea.
Onko Britannia Eurooppalainen tässä mielessä? Eurooppalaisten arvojen listalle voisi laittaa rastin, rastin tai kysymysmerkin jokaista merkintää vasten. Mutta se merkitsisi jotain vain, jos ajattelisimme, että on tärkeää esittää kysymys tällä idealistisella tavalla.
pitäen mielessä nämä Euroopan kilpailevat merkitykset haluan esittää kysymyksen jalankulkijamaisemmin, empiirisemmin-uskallanko sanoa, britti vai Englanti?-tapa. Missä suhteessa Britannia eroaa Manner – Euroopan maista enemmän kuin ne ovat toisistaan? Missä suhteessa Britannia muistuttaa enemmän muita maita-Yhdysvaltoja, Kanadaa tai Australiaa-kuin eurooppalaisia?
ensimmäinen konventionaalisesti annettu vastaus on ”historia.”Historiaamme on pitkään kerrottu brittien tarinana-vai onko se englantilaista?- poikkeuksellisuudesta. Tarina erillisyydestä, alkaen saaren erottamisesta mantereesta, mutta sitten satavuotisen sodan päättymisen jälkeen poliittisesta erillisyydestä. GM Trevelyan sanoo englantilaisessa seurahistoriassaan, että Britanniasta tuli sen jälkeen ”outo saari, joka ankkuroitui mantereen edustalle.”Ja tarina jatkuvuudesta, vastakohtana mantereen ailahtelevaiselle mutatoitumiselle, alati muuttuville hallinnoille ja rajoille sekä monarkeille ja perustuslaeille. Sydäntä lämmittävä tarina instituutioiden, tapaoikeuden, parlamentin ja ainutlaatuisen suvereniteettikäsityksen hitaasta ja tasaisesta orgaanisesta kasvusta, joka on uskottu kruunulle parlamentissa.
tässä olivat ne ”tuhat vuotta historiaa”, jotka Hugh Gaitskell näki uhattuina, jos Britannia liittyisi Ranskaan ja Saksaan mannereurooppalaisena yhteisönä. Tarinan kertoivat violetilla proosalla GM Trevelyan, Arthur Bryant, Winston Churchill ja HAL Fisher. Alkuperäinen historiankirjoitus juontaa juurensa myöhäiseen viktoriaaniseen Britanniaan, mutta se oli edelleen hallitseva versio historiastamme pitkälle 1950-ja 1960-luvuille. Osittain tämä johtuu niin sanotusta oppikirjamaisesta viiveestä. Alkuperäinen historiankirjoitus itsessään tulee väistämättä tapahtumien jälkeen ja pyrkii selittämään tai järkeistämään niitä. Mutta oppikirjat, koulukirjat ja lastenkirjat ovat yleensä vielä kymmenen, 20 tai jopa 30 vuotta jäljessä. Tämä tarkoittaa, että poikkeuksellinen visio, vaikka myöhäisviiktoriaaninen alkuperä, oli erittäin vaikutusvaltainen aivan meidän aikanamme.
tästä minäkuvasta löytyy jälkiä mitä epätodennäköisimmistä paikoista. Löysin sellaisen jopa Tony Blairin Varsova-puheesta lokakuussa 2000. Keskellä hyvin selväsilmäistä katkelmaa Britanniasta ja Euroopasta hän yhtäkkiä kuvailee Britanniaa ”ylpeäksi ja itsenäiseksi saariroduksi (joskin suonissamme virtaa paljon eurooppalaista verta).”Arthur Bryant, sinun pitäisi elää tähän aikaan!
antaaksemme pari demoottisempaa esimerkkiä, Daily Mailin tammikuussa 1997 julkaisemassa kirjeessä luemme: ”näytämme olevan yhden tikun päässä siitä, että menetämme itsemääräämisoikeutemme, itsenäisyytemme, emmekä vain 1000-vuotista historiaa, vaan historiaa siitä, kun ensimmäinen ihminen yritti suojella tätä maata tunkeutujalta.”Tai kuuntele aasialaista brittiä Tom Patelia, twentysomethingia, homoa, joka palasi juuri lomalta Korfulta rakastajansa John Smithin kanssa ja jutteli Yasmin Alibhai-Brownin kanssa:” se on niin vaikeaa meille englantilaisille, tiedäthän. He eivät ole kuten me. Kun John ja minä pussailimme hiljaa, mitään sellaista, mitä tekisimme Englannissa, ilmassa oli myrkkyä ympärillämme. Olemme saariasukkaita, Emme ole näiden talonpoikien kaltaisia.”
niinpä usko brittiläiseen tai englantilaiseen poikkeusoloihin on syvä ja laaja. Nyt historioitsijan on kysyttävä: kuinka poikkeuksellista on brittiläinen poikkeustila? Itse asiassa, jos tarkastelee muiden Euroopan kansojen historiankirjoitusta, huomaa, että poikkeuksellisuus on normi. Jokainen kansallinen historiankirjoitus on kiinnostunut siitä, mikä tuossa valtiossa on ominaista. Ja useimmat Euroopan kansat asettavat poikkeuksellisuutensa vastakkain jonkin idealisoidun ”länsimaisen” tai ”eurooppalaisen” normaaliuden kanssa-mistä esimerkkeinä ovat yleensä Ranska ja Britannia. Saksan nykyhistorian ”erikoista tietä” eli Sonderwegiä käsittelevässä kirjallisuudessa on kyse siitä, miksi Saksasta ei tullut Britannian kaltaista ”normaalia” demokraattista kansallisvaltiota. Jokaisessa Itä-Euroopan kansallisessa historiankirjoituksessa on myös näitä elementtejä.
riippuu myös siitä, mihin Eurooppaan meitä vertaa. Jos Yhdistynyttä kuningaskuntaa vertaa yksinkertaisesti EEC: n kuuteen alkuperäiseen jäseneen, maihin, joilla on suuri joukko yhteistä roomalaista ja Pyhää roomalaista-siis Carolingilaista-perintöä, Britannia näyttää todellakin poikkeukselliselta. Jos kuitenkin verrataan Yhdistynyttä kuningaskuntaa EU: n muihin 14: ään nykyiseen jäsenvaltioon tai niihin 20: een, jotka tulevat pian jäseniksi, tai niihin 30: een, jotka voivat olla jäseniä kymmenen tai 15 vuoden kuluttua, Yhdistynyt kuningaskunta ei näytä lainkaan poikkeukselliselta, koska näiden maiden historia on hyvin erilainen.
lisäksi viime vuosikymmenellä on Hugh Kearneyn, Jeremy Blackin, Linda Colleyn ja Norman Daviesin kaltaiset historioitsijat purkaneet massiivisesti tätä brittiläistä tai englantilaista poikkeuksellisuutta edustavaa suurta kertomusta. Suurin osa tästä dekonstruktiosta ei ole ollut mitään uutta löytämistä menneisyydestä, vaan yksinkertaisesti kaksinkertaisen painopisteen siirtymisen aikaansaamista. Ensinnäkin se on muuttanut painopistettä tarkastelemaan koko Britteinsaarten historiaa. Toiseksi siinä on tarkasteltu kansallista historiaamme laajemmassa eurooppalaisessa kehyksessä. Erityisesti Jeremy Blackin työ on auttanut tekemään järjestelmällistä vertailua mannereurooppalaisiin kokemuksiin. Meitä muistutetaan esimerkiksi siitä, että myös jotkut muut ihmiset Euroopassa omaksuivat protestantismin-yksi tai kaksi heistä itse asiassa keksi sen. Meitä muistutetaan siitä, että Yhdistynyt kuningaskunta-tai suuri osa siitä-kuului pitkään Englannin historian aikana kanaalin ylittävään valtioon.
ennen kaikkea tämä dekonstruktio osoittaa, että jatkuvuutta on paljon vähemmän kuin suuri narratiivi antaa ymmärtää, varsinkin jos katsoo Walesin, Skotlannin tai Irlannin historiaa. Saarilla Norman Daviesilla on luettelo saarten historian 16 eri osavaltiosta, joista kymmenen viimeisen 500 vuoden ajalta. Jeremy Black toteaa, että briteillä on ”nero jatkuvuuden näyttämisessä.”Ferdinand Mount kutsuu tätä kirjassaan Britannian perustuslaista” jatkuvuusmyytiksi.”Keksimme perinteen keksinnön-ei vain kirjan, vaan asian. Peter Scott on aivan oikein todennut, että ” Britannia on keksitty kansakunta, ei niinkään vanhempi kuin Yhdysvallat.”
kaikelle tälle vertailevalle dekonstruktiolle ei ole epäilystäkään siitä, että Britannia vuonna 1939 oli vielä poikkeuksellinen paikka. George Orwell muistuttaa tästä poikkeuksellisuudesta Katalonialle osoitetun kunnianosoituksen viimeisellä sivulla, kun hän palaa Espanjan sisällissodasta ja matkustaa junalla Lontooseen Etelä-Englannin läpi ja tarkkailee ”liejuisella joella olevia proomuja, tuttuja katuja, krikettiotteluista ja kuninkaallisista häistä kertovia julisteita, knallihattuisia miehiä, Trafalgar Squaren puluja, punaisia busseja, sinistä poliisia-kaikki nukkuvat Englannin syvää, syvää unta”-hän tietenkin täsmentää englantia – ”josta pelkään joskus, ettemme koskaan herää, ennen kuin meidät on runkattu ulos siitä pommien jylinällä.”
meille kerrotaan nyt uusi tarina, kansallisen historiamme dekonstruktion tai jälleenrakentamisen kumppani. Se on se, että 60 vuoden aikana siitä, kun Britannia heräsi tylysti pommien jylinään, maasta on tullut paljon eurooppalaisempi ja sekä vähemmän saaristolaista että vähemmän transatlanttista ja imperialismin jälkeistä. Kuitenkin vain puolet tästä tarinasta vaikuttaa minusta todelta. Kyllä, Britanniasta on tullut paljon vähemmän eristäytynyt, vähemmän erillinen. Mutta onko transkeoninen eli imperialismin jälkeinen osa identiteettiämme, erityisesti suhteessa siihen, mitä Churchill kutsui englanninkielisiksi kansoiksi, todella heikentynyt?
olemme nähneet Britannian eristäytymisen. Ei ole kuitenkaan selvää, onko sen korvannut eurooppalaistuminen vai Amerikkalaistuminen vai vain globalisaatio. Jos aloitamme aivan huipulta, suvereniteetista, laista ja hallituksesta, on selvää, että Britanniasta on tullut paljon eurooppalaisempi. Rooman sopimuksista Amsterdamin sopimukseen-ja nyt Nizzan sopimukseen-Yhdistyneen kuningaskunnan suvereniteetti on jaettu ja sitä on täydennetty. Englantilainen tapaoikeutemme on usein alisteinen eurooppalaiselle oikeudelle, kuten Skotlannin lakikin. Meillä on jopa tämä outo Manner-Euroopan asia, kodifioidut oikeudet, ja Euroopan ihmisoikeussopimus on kirjattu Yhdistyneen kuningaskunnan lainsäädäntöön. Hallintokäytännössä läheisellä yhteistyöllä EU: n kumppanien kanssa ei ole vastinetta missään muualla. Toisaalta, jos katsoo politiikan sisältöä ja kysyy, Mikä on suurin yksittäinen ulkomainen inspiraatio Britannian politiikkaan viimeisen 20 vuoden aikana, vastauksen on oltava Yhdysvallat. Thatcherin ja Blairin hallituksilla on ollut yhteistä tämä: kiinnostus Yhdysvaltojen politiikkaan ja ratkaisuihin.
Kyllä, puolustuspolitiikassa, kun Calais ’ n menetyksestä vuonna 1558 on kulunut lähes neljä vuosisataa, olemme jälleen tehneet sen, mitä historioitsija Michael Howard on kutsunut ”mantereen sitoutumiseksi.”Brittijoukot on sijoitettu pysyvästi Euroopan mantereelle. Mutta missä yhteydessä? Naton yhteydessä: transatlanttinen järjestö. Suunnitteilla olevat Euroopan nopean toiminnan joukot muuttavat tilannetta, jos lainkaan, vain hitaasti. Kyllä ulkopolitiikassa meillä on hyvin tiivistä yhteistyötä eurooppalaisten kumppaneiden kanssa. Mutta katsokaa Balkania: suurin eurooppalainen ulkopoliittinen haaste kymmeneen vuoteen. Missä keskeiset linjaukset on tehty? Ei EU: ssa, vaan neljän johtavan EU-vallan sekä Venäjän ja Yhdysvaltojen Kontaktiryhmässä ja sitten niin sanotussa Quintissa, samassa ryhmässä ilman Venäjää. Kuka on avainkumppani, jolle ensimmäinen puhelu yleensä soitettaisiin? Yhdysvaltain.
entä meidän versiomme kapitalismista? Kirjassaan ”Capitalism Against Capitalism” Michel Albert tunnistaa meidät osaksi angloamerikkalaista mallia erotuksena Reinin ja Alppien välisestä mallista. Will Hutton laittaa meidät tähän väliin. Taloutemme, kuten Yhdysvaltojen, vahvuudet ovat esimerkiksi rahoituspalveluissa tai mediassa. Meillä ei ole niin paljon Ranskalle ja Saksalle tyypillisiä pienviljelijöitä ja suuria valmistajia, jotka hyötyvät rakenteellisesti EU: sta. Kyllä, suurin osa kaupastamme tapahtuu EU: n kanssa, mutta suurin yksittäinen osa investoinneistamme on Yhdysvalloista tai Yhdysvalloista.
ja yhteiskunta? ”The compendium Social Trends ”in vuoden 2000 painoksessa on AH Halseyn esipuhe, jossa hän lainaa toista George Orwellin kuuluisaa kuvausta Britannian erottuvuudesta, tällä kertaa leijonasta ja yksisarvisesta: ”suurkaupunkien väkijoukot, joilla on lempeät knobby-Kasvot, huonot hampaat ja lempeät käytöstavat, eroavat eurooppalaisesta joukosta.”Halsey sanoo, että tämä ei olisi totta tänä päivänä. Tarkastellessaan kaikkia yhteiskunnallisia realiteetteja koskevia tietoja hän päättelee, että on tapahtunut ”elämän sulauttaminen Britanniassa muihin kehittyneisiin teollisuusmaihin, Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.”Todellakin, sosiaalisen todellisuuden testissä, Lontoo on varmasti lähempänä Torontoa kuin Kiovaa. Se” joukko”, johon Britannia ei kuulu, ei siis ole Eurooppa sinänsä, vaan se, mitä usein kutsutaan länneksi.
taas monet Brittiläiset ”eurooppalaismyönteiset” haluavat siteerata elämäntapatodisteita Britannian Eurooppalaistumisesta: ”katsokaa, mitä Chiantia ja cappuccinoa juomme, Espanjassa tai Italiassa vietettyjä lomia, Ranskassa omistettuja koteja.”Nyt” tutut nimet huulillamme taloussanoina ” eivät ole enää Harry kuningas, Bedford ja Exeter, vaan Arsène Wenger, PY Gerbeau ja Englannin jalkapallomaajoukkueen uusi manageri Sven Goran Eriksson. Mutta jokainen näistä Eurooppalaistumisen esimerkeistä voisi antaa vähintään yhtäläisen ja vastakkaisen esimerkin amerikkalaisuudesta. Jokaista cappuccino-baaria kohden on vihdoin yksi McDonald ’ s tai Starbucks. Amerikkalaiset elokuvat, amerikkalaiset televisio-ohjelmat ja Amerikanenglanti ovat tärkein, jopa hallitseva osa populaarikulttuuriamme.
voi sanoa, että tämä on vain osa sitä, mitä merkitsee olla eurooppalainen 2000-luvun alussa. Tällainen Amerikkalaistuminen on niin sanotusti eurooppalainen ilmiö. Se on monella tapaa oikein. Mutta Britanniassa se on erityisen voimakasta; me olemme osa sitä tavalla, jolla mannereurooppalaiset eivät ole. Eikä tässä ole kyse pelkästään suhteestamme Yhdysvaltoihin. Harrisin kyselyssä vuonna 1990 briteiltä kysyttiin, missä muussa maassa he haluaisivat asua. Yli 50 prosenttia mainitsi Australian, Kanadan, Yhdysvaltojen tai Uuden-Seelannin. Ranska, saksa ja Espanja saivat kukin vain 3 prosenttia. Todiste asenteesta. Lisää pieni semanttinen indikaattori. On olemassa lause, jota monet ihmiset Britanniassa käyttävät puhuessaan Amerikasta: ”rapakon takana.””Across the pond” – ikään kuin Atlantti olisi vain ankka lampi, ja Amerikka oli vain toisella puolella kylän vihreä. Yhdessä semanttisessa sidoksessa kanaalista tulee Atlanttia leveämpi.
Hugo Young väittää, että tämä kaikki on anakronistista: eletty samaistuminen Churchillin ”englantia puhuviin kansoihin” on hiipumassa, ja Amerikastahan on tulossa Latinalaisamerikkalaisempi ja vähemmän Anglo-suuntautunut. Hän kirjoittaa:” angloamerikkalaisuuden on lakattava estämästä eurooppalaisen tietoisuuden syntymistä tässä Euroopan maassa.”Tämä tuntuu minusta väärältä vastustukselta, epärealistiselta ja luultavasti ei-toivotulta. Olen samaa mieltä Robert Conquest kun hän kirjoittaa, ”within the west, se on ennen kaikkea Englanti-speaking yhteisö, joka on vuosisatojen ajan edelläkävijä ja ylläpitää keskitietä välillä anarkia ja despotismi.”Toteamus kuulostaa hieman itseään onnittelevalta, mutta historiallisena yleistyksenä se vaikuttaa minusta oleellisesti todelta. Tämä on tärkeä ja myönteinen osa identiteettiämme.
siis takaisin kysymykseen ” Is Britain European?”tutuimmassa-mutta myös pinnallisimmassa-merkityksessä” onko Britannia täysin sitoutunut EU: hun ja johonkin versioon Eurooppa-hankkeesta?”Mitä tarkoitamme Britannialla? Jos tarkoitamme nykyistä vaaleilla valittua hallitusta, vastaus on selvästi selvä myönteinen. Jos tarkoitamme yleistä mielipidettä, vastaus on kaikuva ei.
lokakuun 2000 Eurobarometrissä oli tavallisia kysymyksiä EU: hun samaistumisesta. Britannia on taulukon häntäpäässä. Onko jäsenyys hyväksi maallesi? Vain 25 prosenttia briteistä sanoo kyllä. Onko jäsenyys tuonut etuja maallesi? 25 prosenttia. Luottamus Euroopan komissioon? 24 prosenttia. Tukea eurolle? 22 prosenttia. Vain yhteisen turvallisuuspolitiikan ja laajentumisen kannattamisessa Britannia ei ole häntäpäässä (vaikka laajentumisen ensisijaisuuden kannatus on vain 26 prosenttia).
tätä kuvaa voi luonnehtia parilla asialla-synkällä tai rohkaisevalla, riippuen omasta katsantokannasta. Ensimmäinen on se, että nämä brittien vastaukset ovat erittäin ailahtelevia. Jos otetaan ensimmäinen kysymys siitä, onko jäsenyys hyvä asia, luvut ovat: 1973, 31 prosenttia; 1975, 50 prosenttia; 1981, 21 prosenttia; 1991, 57 prosenttia; 1997, 36 prosenttia. Villisti ylös ja alas. Robert Worcester painottaa, että Britannian näkemykset EU: sta ovat vahvat, mutta eivät syvästi kannatetut. Worcester erottaa toisistaan ”mielipiteet”, ”asenteet” ja ” arvot.”Hän väittää, että nämä ovat vain mielipiteitä, joihin on vaikuttanut viimeisin uutisointi lehdistössä, joka ei yleensä suhtaudu myönteisesti EU: hun. Asenteita, siinä mielessä vakiintuneempia näkemyksiä, Worcester löytää erityisesti ” keskiluokkaisten, vanhempien miesten keskuudessa.”
silti pätkittäin kokoamani todistusaineisto ja arkikokemus niin sanottujen ”tavallisten ihmisten” kanssa puhumisesta viittaavat siihen, että asiaan liittyy myös syvempiä asenteita-eikä suinkaan vain keskiluokkaisten vanhempien miesten keskuudessa, jotka vielä hallitsevat poliittista ja mediakeskustelua. Niinpä BBC: n Mori-mielipidetiedustelussa vuonna 1995 kysyttiin vielä yhtä mielipidetutkimusta.: ”Kuinka eurooppalaiseksi tunnet itsesi?”Vain 8 prosenttia vastaajista sanoi ”paljon”, 15 prosenttia” melko paljon”, mutta 49 prosenttia sanoi ” ei lainkaan.”
usein sanotaan, että puhuminen Euroopasta kuin jossain muualla on Britannialle ominaista. Se ei ole totta. Euroopassa on useita maita, joissa puhutaan Euroopasta kuin jostain muualta-ainakin osan ajasta. Espanjalaiset, portugalilaiset, puolalaiset, kreikkalaiset ja unkarilaiset tekevät niin. Ero on siinä, että heille Eurooppa voi olla jossain muualla, mutta he haluaisivat olla jossain muualla. Luulen, että Euroopassa on vain kaksi maata, jotka eivät ainoastaan puhu Euroopasta kuin jossain muualla, mutta eivät ole vieläkään lainkaan varmoja siitä, haluavatko ne olla siellä. Nämä ovat Britannia ja Venäjä.
Edward Heath sanoi tunnetusti alahuoneessa lokakuussa 1971: ”olemme lähestymässä pistettä, jossa, Jos tämä parlamentti niin päättää tänä iltana, siitä tulee aivan yhtä paljon meidän yhteisömme kuin heidän yhteisönsä.”Kolmekymmentä vuotta myöhemmin olemme vähän lähempänä tuota pistettä.
Toki me kaikki tiedämme, että eliittimme on syvästi jakautunut tässä asiassa. Mutta edes kaikkein integraatiomyönteisimmät Brittiläiset ”eurooppalaiset” eivät puhu Euroopasta niin kuin mannermainen eliitti tekee, itsestään selvänä asiana. Emme puhu Euroopasta vain eurooppalaisina, jotka ovat mukana yhteisessä hankkeessa. Tämä johtuu osittain siitä, että haistamme tekopyhyyden. Epäilemme Eurooppa-aatteen kansallista välineellistämistä. Muista Harold Macmillanin kommentti de Gaullesta: ”hän puhuu Euroopasta ja tarkoittaa Ranskaa.”Luultavasti jokainen Britannian pääministeri Macmillanista lähtien on ollut kiusaus sanoa noin yksityisesti Ranskan nykyisestä presidentistä (mahdollisesti lukuun ottamatta Heathia Pompidousta). Se on nimittäin osittain totta-eikä vain Ranskasta. Kirjoitin kokonaisen kirjan, jossa kuvailin, Miten Saksa on ajanut kansallisia etujaan Euroopan nimissä. Se on kuitenkin vain osittain totta. On myös-ja hyvin paljon Saksan tapauksessa-Aitoa, tunneperäistä samaistumista laajempaan yhteiseen Euroopan hankkeeseen. Tunteet ovat politiikassa aina jossain aidon ja teennäisen rajan tuntumassa, vilpittömyyden ja tekopyhyyden välillä, mutta tässä on aidon tunteen osa.
Tämä liittyy lopulliseen, kuudenteen eurooppalaisuuden tunteeseeni: l ’ Europe europ: n normatiiviseen merkitykseen?ei. Eurooppa ihanteena, myyttinä, josta poliittiset identiteetit on tehty. Tämä kuudes aisti puuttuu mielestäni lähes kokonaan jopa brittiläisiltä ”eurooppalaisilta”.”Olen nähnyt siitä vain yhden vihjeen viime vuosina. Silloin peruskirja 88 ja muut keskustavasemmistolaiset kannattivat perustuslain uudistamista Britannian ”Eurooppalaistamisen” kannalta. ”Eurooppalainen” tarkoitti tässä yhteydessä demokraattisempaa, nykyaikaisempaa, oikeudenmukaisempaa ja avointa-parhaan nyky-eurooppalaisen käytännön tislattua olemusta. Mutta sitten Jonathan Freedland tuli ja sanoi: ei, me todella tarvitsemme Britannian Amerikkalaistamista; meidän on, kuten hänen kirjansa nimi julistaa, saatava vallankumous aikaan. Amerikan vallankumous siis. Ja-sillä tämä on Britannia-ihannoitu Amerikka voittaa ihannoidun Euroopan.
johtopäätökseni? Johtopäätöstä ei ole JUURI ”identiteettitutkimusten” luonteen vuoksi, jotka harvoin päätyvät mihinkään selkeään löydökseen, vaan myös brittiläisen identiteetin erityisluonteen vuoksi. Kiistatta toteamus ”ei johtopäätöstä” on itse asiassa johtopäätös-jopa tärkeä ja myönteinen sellainen.
ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Britannialle olisi tarjolla eurooppalainen identiteetti. Tässä on paljon materiaalia, josta voimme halutessaan rakentaa eurooppalaisen identiteetin; tehdä ” meistä ”sen sijaan, että ”heistä”.”Mutta se ei voi olla identiteetti. Emme voi antaa lausuntoa, jota Hugo Young näyttää haluavan.: ”Britannia on eurooppalainen maa, piste.”Tai kuten sanomme amerikkalaisella tavallamme, piste.
muut identiteetit ovat yksinkertaisesti liian vahvoja-ei niinkään saaristolaisidentiteetti, vaan länsimainen ja transoseaaninen identiteetti, samaistuminen ei vain Yhdysvaltoihin vaan kaikkiin englantia puhuviin kansoihin. Ja sitten on kaikki sisäiset identiteetit, Skotlantilaiset, walesilaiset, irlantilaiset, englantilaiset. Vastaus kysymykseen ” Onko Britannia Eurooppalainen?”täytyy olla” kyllä, mutta ei vain.”Britannian eurooppalainen identiteetti voi koskaan olla vain osittainen, sillä Britannia on aina ollut ja pysyy-niin kauan kuin on Britannia-maa, jossa on useita, päällekkäisiä identiteettejä.
vielä ”osittaisen identiteetin” sanomisen ei tarvitse tarkoittaa pinnallista identiteettiä, jollainen Britannian eurooppalainen identiteetti tällä hetkellä on. Onhan meillä omassa historiassamme ollut esimerkki osittaisista identiteeteistä, jotka ovat hyvin syvällisiä: englantilainen identiteetti, skotlantilainen identiteetti. Jos Yhdistyneen kuningaskunnan halutaan osallistuvan täysipainoisesti ja tehokkaasti EU: hun keskittyvään Eurooppa-hankkeeseen, ja mitä tahansa se tuleekin laajentumisen myötä, tämän identiteetin on oltava syvempi. Yhteiseen aatteeseen täytyy olla enemmän tunneperäistä samaistumista; vain häivähdys ehkä idealismia, jopa kuudetta aistiani.
tällä ei ole merkitystä vain omalle asemallemme Euroopassa, vaan myös itse hankkeelle. Sillä britit tietävät paremmin kuin kukaan muu, että keinotekoiset, keksityt poliittiset rakenteet eivät voi selviytyä ilman tunneperäisen samastumisen sidettä, ilman jaettua myyttiä, mystiikkaa, tai mitä Bagehot, joka kirjoittaa Britannian perustuslaista, kutsui yksinkertaisesti ”taikuudeksi.”Totta kai” Eurooppa ” EU: n merkityksessä on tällä hetkellä keinotekoinen, keksitty ja hauras poliittinen rakenne-mutta niin oli Britanniakin aikoinaan, ja ehkä on nytkin.