päätöksessä
ylituomari tunnusti tapauksen oikeudelle aiheuttaman pulman. Jos oikeus antaisi mandamuksen määräyksen, Jefferson voisi yksinkertaisesti sivuuttaa sen, koska oikeudella ei ollut valtaa valvoa sitä. Jos taas tuomioistuin kieltäytyisi antamasta tuomiota, näyttäisi siltä, että hallituksen oikeudellinen osasto oli perääntynyt toimeenpanovallan edessä, eikä Marshall suostunut siihen. Hänen valitsemaansa ratkaisua on sopivasti kutsuttu tour de force-kiertueeksi. Yhdellä iskulla Marshall onnistui vakiinnuttamaan oikeuden vallan perustuslain ylimpänä sovittelijana, kurittamaan Jeffersonin hallintoa sen laiminlyönnistä noudattaa lakia ja välttämään sen, että hallinto kyseenalaistaisi oikeuden auktoriteetin.
Marshall omaksui tyylin, joka leimaisi kaikki hänen suuret mielipiteensä, ja pelkisti tapauksen muutamaan peruskysymykseen. Hän esitti kolme kysymystä: 1) Oliko Marburylla oikeus komissioon? 2) Jos hän teki niin ja hänen oikeuttaan oli loukattu, varasiko laki hänelle parannuskeinon? 3) Jos niin kävisi, olisiko oikea lääke Mandamuksen korkeimman oikeuden päätös? Viimeinen, ratkaiseva kysymys koski tuomioistuimen toimivaltaa, ja normaalioloissa siihen olisi vastattu ensin, koska kielteinen vastaus olisi poistanut tarpeen päättää muista kysymyksistä. Se olisi estänyt Marshallia arvostelemasta Jeffersonia siitä, mitä presidentti piti lain pilkkaamisena.
Marburyn asianajajan kahdesta ensimmäisestä kysymyksestä esittämien perustelujen jälkeen Marshall katsoi, että komission pätevyys oli olemassa, kun presidentti allekirjoitti sen ja toimitti sen ulkoministerille sinetin kiinnittämistä varten. Presidentin harkintavalta loppui siihen, sillä poliittinen päätös oli tehty, ja ulkoministerillä oli hoidettavanaan vain ministeritehtävä—komission toimittaminen. Siten, että laki sitoi hänet, niin kuin kaikki muutkin, tottelemaan. Marshall teki tarkan ja pitkällisen eron presidentin ja sihteerin poliittisiin tekoihin, joihin tuomioistuimilla ei ollut asiaa puuttua, ja yksinkertaiseen hallinnolliseen toimeenpanoon, jota oikeuslaitos saattoi lain mukaan tarkistaa.
päätettyään, että Marburylla oli oikeus komissioon, Marshall kääntyi seuraavaksi korjaamaan asian ja totesi jälleen kantajan eduksi todeten, että ”koska hänellä on tämä laillinen oikeus virastoon, hänellä on siitä johtuva oikeus komissioon, kieltäytyminen toimituksesta, mikä on selvä rikkomus tätä oikeutta vastaan, johon hänen maansa lait antavat hänelle oikeussuojan.”Tuomittuaan Jeffersonin ja Madisonin” urheilusta pois muiden saavutetut oikeudet”, Marshall vastasi ratkaisevaan kolmanteen kysymykseen. Vaikka hän olisi voinut katsoa, että oikea oikeussuojakeino oli mandamuksen päätös korkeimmalta oikeudelta—koska laki, joka oli myöntänyt tuomioistuimelle mandamuksen toimivallan alkuperäisessä (eikä muutoksenhakumenettelyssä), vuoden 1789 Oikeuslaitoslaki, oli edelleen voimassa—hän sen sijaan julisti, että tuomioistuimella ei ollut toimivaltaa antaa tällaista tuomiota, koska lain asiaankuuluva säännös oli perustuslain vastainen. Lain 13 pykälä oli hänen mukaansa ristiriidassa perustuslain III pykälän 2 pykälän kanssa, jossa todetaan muun muassa, että ”korkeimmalla oikeudella on alkuperäinen toimivalta” ”kaikissa asioissa, jotka koskevat suurlähettiläitä, muita julkisia ministereitä ja Konsuleja sekä niitä, joissa valtio on osapuolena”, ja että ”kaikissa muissa edellä mainituissa tapauksissa korkeimmalla oikeudella on Muutoksenhakuvalta.”Luopuessaan täten vuoden 1789 perussäännöstä johtuvasta vallasta (ja antaen Jeffersonille teknisen voiton asiassa) Marshall sai oikeudelle paljon merkittävämmän vallan, tuomioistuinvalvonnan.