in Thank You, Led Zeppelin vaatii rakkautta jopa ”jos aurinko ei suostu paistamaan”. Mustetäplät puhuvat Kuiskaavalle ruoholle. Johnny Cashin Big River on valtava henkilöitymä: ”nyt opetin itkevälle pajulle, miten itketään. Näytin pilville, miten kirkas sininen taivas peitetään. Ja kyyneleet, joita itkin sen naisen vuoksi, tulvivat sinuun, iso joki. Sitten istun tässä, kunnes kuolen.”
suuret sanoittajat roskaavat sillä työnsä, epäilemättä heitä edeltäneiden runoilijoiden ja kirjailijoiden innoittamina. ”Maa on niellyt kaikki toiveeni”, kirjoitti Shakespeare teoksessa Romeo ja Julia, joka korostaa epätoivoa suuruudellaan ja pakottavalla kuvalla haukottelevasta, planeetan kokoisesta pohjattomasta luolasta. Tässä puolestaan The Byrds, Hungry Planet, personifying it with a political perspective: ”I’ m a hungry planet, I had a youthful face. Heillä oli kiire viedä paljon tilaa. He tarvitsivat pommeja, volframia, malmia ja rautaa. He kiipesivät alas ja ampuivat minut läpi.”
Charles Dickens henkilöityy kappaleissaan laajoille tasoille. Kahden kaupungin tarinassa hän ottaa ihmisen kokemuksen ulkoisena kokonaisuutena, henkilöityy sitten kuvasarjaksi yhdistettynä esineisiin:
” nälkä työnnettiin ulos korkeista taloista, viheliäisissä vaatteissa, jotka riippuivat paaluissa ja siimoissa; nälkä paikattiin niihin oljilla ja rätillä, puulla ja paperilla; Nälkä toistui jokaisessa palasessa sitä pientä polttopuuta, jonka mies sahasi pois; nälkä tuijotti alas savuisista savupiipuista ja lähti liikkeelle saastaiselta kadulta, jonka roskien joukossa ei ollut mitään syötävää. Nälkä oli leipurin hyllyllä oleva kirjoitus, joka oli kirjoitettu hänen niukan huonon leipävarastonsa jokaiseen pieneen leipään; makkarakaupassa jokaiseen myytäväksi tarjottuun kuolleen koiran valmisteeseen. Nälkä kolisteli kuivia luitaan paahtuneiden kastanjoiden seassa kääntyneessä lieriössä; Nälkä silppusi atomeiksi jokaisessa perunalastussa, – joka paistettiin vastahakoisilla öljypisaroilla.”
olemme tällä hetkellä maaliskuun Ideissä, mutta nopeasti lähestyvä huhtikuu on ollut erityisen inspiroiva henkilöitymisen aihe, ehkä siksi, että se enteilee muuttuvaa vuodenaikaa. Samassa näytelmässä Shakespeare kirjoitti: ”Kun hyvin appareled Huhtikuu kantapää / ontuvat talven askelmat.”
T. S. Eliot erämaassa kuvaili Aprilia jonkinlaiseksi kiusaajaksi:
”huhtikuu on julmin kuukausi, jossa kasvatetaan
syreenejä kuolleesta maasta, sekoitetaan
muistoa ja halua, sekoitetaan
tylsät juuret kevätsateeseen.”
April on eliotille kurja elämänvoima, mutta hän oli paljon pakkomielteisempi kuolemasta, kuvaten tunnetusti Alfred J Prufrockin Rakkauslaulussa pilvimuodostelmaa tällä erikoisella tavalla: ”Menkäämme sitten, sinä ja minä, kun Ilta levittäytyy taivasta vasten. Kuin potilas, joka on eetteroitu pöydälle.”
Death personified tulee varmasti esiin monissa laulujen sanoituksissa, mutta ovatko kaikki yhtä eloisia, tai yhtä hyytävän hauskoja ja synkkiä kuin Emily Dickinson?
”Because I couldn’ t stop for Death –
hän ystävällisesti pysähtyi minulle –
The Carriage held but just Ourselves –
And Immortality.
mutta runoilijat ja sanoittajat eivät käytä henkilöitymistä vain luonnollisista asioista, vaan kaikenlaisista esineistä. Toisessa edelliselle aiheelle valitussa laulussa Echo & the Bunnymen ’ s Ocean Rain yhdistää luonnon johonkin keinotekoisesti tehtyyn, turbulenttien tunteiden ilmaisemiseen käytettyyn: ”my ship’ s a sail. Kuuletko sen hellän rungon huutavan aaltojen alta? Kaikki miehet kannelle aamunkoitteessa, purjehtimaan surullisemmille rannoille. Satamasi myrskyissäni-hautoo mustimpia ajatuksia.”
ei tässä esimerkissä, mutta laivoja ja myös autoja on historiallisesti kuvattu naisiksi. Onko tämä psykoseksuaalinen miehen näkökulma? Totta kai. Esineiden seksualisointi sykkivistä moottoreista auton kaartuvaan koriin on hyvin iso osa henkilöitymistä. Kitarat ja muut soittimet on kiistatta tehty jäljittelemään naisen muotoa. Muusikot eivät ehkä ole niinkään puoliksi ihminen puoliksi keksi, kuin sulautuva, puoliksi mies puoliksi kitara. Ja kuuluisa visuaalinen esimerkki tästä ajatuksesta, käyttäen eri kielisoitinta, jota on jäljitelty paljon siitä lähtien, on Man Rayn kuuluisassa valokuvassa vuodelta 1924.