John E. Cooverin vuonna 1913 tekemässä tutkimuksessa pyydettiin kymmentä koehenkilöä toteamaan, pystyvätkö he aistimaan heitä katsovan koehenkilön 100 mahdollisen tuijotusjakson aikana. Koehenkilöiden vastaukset olivat oikeita 50,2% ajasta, mitä Coover kutsui puhtaan sattuman ”hämmästyttäväksi likiarvoksi”. Coover päätteli, että vaikka tuijottamisen tunne oli yleinen, kokeet osoittivat sen olevan ”perusteeton”. Hän esitti, että Titchenerin kuvaama ”kihelmöivä” tunne oli esimerkki motorisesta automatismista.
vuonna 1983 tehdyssä kokeessa, jossa koehenkilöitä tarkkailtiin suljetulla televisiokameralla, onnistumisprosentti oli 74%, vaikka myöhemmät tutkimukset viittasivat siihen, että jaksojen satunnaisuutta ei ollut kontrolloitu. Yritys luoda tämä tutkimus vuonna 2009 käytetään suljetun piirin kameroita ja ihon konduktanssi seuranta havaita reaktio koehenkilöiden, ja vaadittiin starers pelata huomiota vaativa tietokonepelejä, kun ei tuijottaa koehenkilöitä, jotta tukahdutetaan kaikki vaikutukset ajatella starer, kun ei tarkastella niitä. Koehenkilöiden piti ilmoittaa aina, kun he kokivat, että heitä tarkkaillaan. Koe ”ei osoittanut selkeää vaikutusta”.
parapsykologi Rupert Sheldrake teki 2000-luvulla useita kokeita vaikutuksesta ja raportoi koehenkilöistä, joilla oli heikko tunne tulla tuijotetuksi, mutta ei tunnetta siitä, ettei heitä tuijotettaisi. Sheldrake tiivisti tapauksensa Journal of Consciousness Studies-lehdessä sanoen, että hän löysi osumaprosentin 53,1%, ja kaksi koehenkilöä ”lähes aina oikeassa, pisteytys reilusti yli todennäköisyystasojen”. Sheldraken kokeiluja kritisoitiin siitä, että ne käyttivät sekvenssejä, joissa oli ”suhteellisen vähän pitkiä juoksuja ja paljon vaihteluita” todella satunnaistettujen kuvioiden sijaan, mikä olisi peilannut luonnollisia kuvioita, joita ihmiset, jotka arvailevat ja pelaavat, pyrkivät noudattamaan, ja saattoivat antaa koehenkilöiden oppia kuviot epäsuorasti. Vuonna 2005 Michael Shermer ilmaisi huolensa vahvistusharhasta ja kokeiden tekijäharhasta testeissä ja totesi, että Sheldraken väite ei ollut uskottava.
kirjoitettuaan toisen ihon konduktanssitestin vuonna 2004 osoittaneen negatiivisen tuloksen Lobach & Bierman päätteli, että ”tuijottava paradigma ei ole se helposti toistettava paradigma, jollaiseksi sen väitetään”.