1400 – ja 1500-lukujen Euroopassa puupiirrokset olivat yleinen grafiikan ja kirjapainon tekniikka, mutta niiden käyttö taiteellisena välineenä alkoi vähentyä 1600-luvulla. Niitä tehtiin edelleen peruspainotöihin, kuten sanomalehtiin tai almanakkoihin. Nämä tarvitsivat yksinkertaisia palikoita, jotka painoivat tekstin reliefeinä-sen sijaan että ne olisivat olleet siihen aikaan kirjankuvituksessa ja taiteellisessa grafiikassa käytettyjä taidokkaita kaiverrusmuotoja, joissa painettiin eri painolaatoilla ja eri tekniikoilla.
nykyaikaisten puukaiverrustekniikoiden alku kehittyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa englantilaisen Thomas Bewickin teosten myötä. Bewick kaiversi yleensä kovempia metsiä, kuten puksipuuta, eikä puupiirroksissa käytettyjä metsiä, ja hän kaiversi palikoiden päitä laidan sijaan. Löydettyään puunleikkuuveitsen, joka ei soveltunut kovemmissa metsissä työstämiseen viljaa vastaan, Bewick käytti burinia (tai graveria), kaiverrustyökalua, jossa oli V: n muotoinen leikkauskärki. Kuten Thomas Balston selittää, Bewick hylkäsi aiempien puunkaivertajien yritykset jäljitellä kuparikaiverrusten mustia viivoja. Vaikka ei, kuten usein väitti, keksijä puu-kaiverrus, hän oli ensimmäinen, joka tunnustaa, että kuten viillot tekemät graver, puu-lohko painettu valkoinen, oikea käyttö välineellä oli perustaa hänen malleja mahdollisimman paljon valkoisia viivoja ja alueita, ja niin hän tuli ensimmäinen käyttää hänen graver kuin piirustus väline ja käyttää välinettä kuin alkuperäinen taidetta.”Yhdeksännentoista vuosisadan alusta Bewickin tekniikat tulivat vähitellen laajempaan käyttöön, erityisesti Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
Alexander Anderson esitteli tekniikan Yhdysvalloissa. Bewickin työ teki häneen vaikutuksen, joten hän käänsi ja jäljitteli Bewickin tekniikkaa käyttäen metallia, kunnes sai tietää Bewickin käyttävän puuta. Siellä sitä laajensi vielä hänen oppilaansa Joseph Alexander Adams.
kuvitettujen julkaisujen kasvu edit
valon ja varjon yksityiskohtien tulkinnan lisäksi 1820-luvulta lähtien kaivertajat käyttivät menetelmää toistaakseen vapaalla kädellä tehtyjä viivapiirroksia. Tämä oli monella tapaa luonnoton sovellus, sillä kaivertajien piti leikata pois lähes koko palikan pinta, jotta taiteilijan piirroksen tulostettavat viivat saatiin aikaiseksi. Siitä huolimatta siitä tuli yleisin puukaiverruksen käyttö.
esimerkkejä ovat Punch-lehden pilapiirrokset, The Illustrated London Newsin kuvat ja Sir John Tennielin kuvitukset Lewis Carrollin teoksiin, joista jälkimmäisen kaiversi Dalzielin veljesten firma. Yhdysvalloissa alkoi vallata myös puukaiverrettuja julkaisuja, kuten Harper ’ s Weekly.
englantilaissyntyinen kaivertaja Frank Leslie, joka oli johtanut The Illustrated London Newsin kaiverrusosastoa, muutti vuonna 1848 Yhdysvaltoihin, jossa hän kehitti keinon jakaa työvoima puukaiverrusten tekemiseen. Yksi kuvio jaettiin ruudukoksi, ja jokainen kaivertaja työskenteli neliöllä. Palikat koottiin sitten yhdeksi kuvaksi. Tämä prosessi muodosti perustan hänen Frank Leslie ’s Illustrated-sanomalehdelle, joka kilpaili Harper’ sin kanssa Yhdysvaltain sisällissodan aikaisten kohtausten kuvittamisessa.
uusi tekniikka ja tekniikka
1800-luvun puoleenväliin mennessä kehitettiin sähkötypytys, jolla voitiin jäljentää metalliin tehty Puukaiverrus. Tällä menetelmällä yksittäinen Puukaiverrus voitiin massatuotantona myydä painotaloille ja alkuperäinen säilyttää ilman kulumista.
vuoteen 1860 saakka kaiverrustöitä tehneet taiteilijat joutuivat maalaamaan tai piirtämään suoraan puukappaleen pintaan ja kaivertaja itse asiassa tuhosi alkuperäisen taideteoksen. Vuonna 1860 kaivertaja Thomas Bolton kuitenkin keksi menetelmän valokuvan siirtämiseksi kortteliin.
samoihin aikoihin ranskalaiset kaivertajat kehittivät muunnellun tekniikan (osittain paluun Bewickin tekniikkaan), jossa ristikuohinta (yhdensuuntaisten viivojen sarja, joka risteää toisen kulmassa) poistettiin lähes kokonaan. Sen sijaan kaikki sävelasteikot renderöitiin valkoisilla viivoilla, joiden paksuus ja läheisyys vaihtelivat ja jotka joskus halkaistiin pisteiksi tummimmille alueille. Tämä tekniikka esiintyy puukaiverruksissa Gustave Dorén jälkeen.
1800-luvun loppupuolella Boltonin ”photo on wood” – prosessin ja ranskalaisen koulukunnan aloittaman teknisen virtuositeetin lisääntymisen yhdistelmä antoi puukaiverrukselle uuden sovelluksen piirustusten toistamiseen vesiväripesussa (rivipiirustusten sijaan) ja varsinaisissa valokuvissa. Tästä on esimerkki Strand-lehden kuvituksissa 1890-luvulla. Uuden vuosisadan myötä puolisävelprosessin parannukset tekivät tämänkaltaisesta lisääntymiskaiverruksesta vanhanaikaista. Vähemmän hienostuneessa muodossa se säilyi mainoksissa ja kauppaluetteloissa noin vuoteen 1930 saakka. Tämän muutoksen myötä Puukaiverrus jäi vapaaksi kehittymään omana luovana muotonaan, jota 1800-luvun lopulla esikuvasivat sellaiset taiteilijat kuin Joseph Crawhall II ja The Beggarstaff Brothers.
Timothy Cole oli perinteinen puunkaivertaja, joka toteutti museomaalausten kopioita tilaustyönä aikakauslehdistä, kuten Century Magazinesta.