Raamattu on epätavallinen kirja. Toisin kuin useimmat nykyiset kirjat, Raamattu koostuu monista pienemmistä kirjoista, joita eri kirjoittajat ovat kirjoittaneet eri aikoina ja eri paikoissa. Tämä herättää luonnollisesti kysymyksiä siitä, miten nämä kirjat koottiin yhteen yhdeksi niteeksi. Milloin tämä tapahtui? Kuka teki kriittiset päätökset? Miksi luulisimme, että he ovat oikeassa? Kaikki nämä kysymykset liittyvät niin sanottuun Raamatun kaanoniin. Tällä termillä tarkoitetaan niiden raamatullisten kirjojen kokoelmaa, jotka Jumala on antanut yhtiökansalleen.
kaanonia koskevat kysymykset voidaan jakaa kahteen laajaan kategoriaan: historialliseen ja teologiseen. Historialliset kysymykset kaanonista koskevat milloin ja miten. Missä vaiheessa historiaa näemme OT-ja NT-kirjojemme kootun toimivaksi korpukseksi? Ja mitkä voimat tai yksilöt vaikuttivat tähän prosessiin? Teologiset kysymykset keskittyvät enemmän legitimiteettiin ja auktoriteettiin. Onko meillä syytä ajatella, että nämä ovat oikeita kirjoja? Voimmeko edes tietää, onko meillä oikeat kirjat? Tässä esseessä käsitellään lyhyesti kumpaakin näistä kategorioista.
historialliset kysymykset
OT: n osalta on hyviä syitä ajatella, että Jeesuksen aikaan mennessä oli olemassa vakiintunut kirjojen korpus. Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt juutalainen historioitsija Josephus tarjoaa luettelon 22: sta juutalaisten hyväksymästä kirjasta, jotka näyttävät vastaavan nykyistä 39: ää kirjaamme (apionia vastaan 1.38–42). Ainakin Josephuksen kohdalla OT-kaanon vaikuttaa varsin vakiintuneelta: ”sillä vaikka näin pitkät ajat ovat nyt ohi, kukaan ei ole uskaltanut olla lisäämättä, poistamatta tai muuttamatta tavua” (Apion, 1.42).
Josephuksen kommentit saavat vahvistuksen toisesta ensimmäisen vuosisadan juutalaisesta lähteestä, nimittäin Filon Aleksandrialaisesta. Filon vihjaa kolminkertaisesta jaosta OT-kaanoniin: ”pyhien profeettojen julistamat lait ja Jumalan pyhät oraakkelit … ja Psalmit” (mietiskelevästä elämästä, 25). Tämä kolmiosainen rakenne näyttää sopivan yhteen Jeesuksen omien sanojen kanssa siitä, että laki koostuu ”Mooseksen laista ja profeetoista ja psalmeista” (Luuk.24:44). Muita kaikuja kolmiosaisesta jaosta OT: hen löytyy juutalaisesta teoksesta Ben Sira (Ecclesiasticus) ja Qumranin fragmentaarisesta tekstistä, joka tunnetaan nimellä 4QMMT.
eräs toinen tapa selvittää OT-kaanonin tilaa ensimmäisellä vuosisadalla on tarkastella tapaa, jolla NT-kirjoittajat käyttävät OT-kirjoja. Vaikka NT: n kirjoittajat siteeraavat usein OT: tä, ei OT: n rajoista ole viitteitä. Missään ei tosiaankaan ole ainuttakaan tapausta, jossa UT: n kirjoittaja mainitsisi jonkin kirjan Raamatuksi, mikä ei olisi nykyisessä kolmenkymmenenyhdeksän kirjan kaanonissamme. Ja vaikka Jeesuksella itsellään oli monia erimielisyyksiä aikansa juutalaisen johdon kanssa, mikään ei näytä viittaavan siihen, että olisi ollut erimielisyyttä siitä, mitkä kirjat olivat Raamattua—todellisuutta, jota on vaikea selittää, jos toinen kaanon oli yhä muuttumassa.
yhteenvetona voimme olla samaa mieltä Stephen Chapmanin kanssa, kun hän sanoo: ”vuosituhannen vaihteessa Juutalainen Raamatun kaanon oli suurelta osin olemassa, ellei peräti täysin määritelty ja rajattu laajuudeltaan” (KS.hänen artikkelinsa ”Vanhan testamentin kaanon ja sen auktoriteetti kristilliselle kirkolle”, 137).
NT—kaanonin osalta näyttää siltä, että toisen vuosisadan puoliväliin mennessä raamatullisten kirjojen ydinkokoelma—noin 22 27: stä-toimi kirjoituksena. Yleisesti ottaen tähän ytimeen olisivat kuuluneet neljä evankeliumia, Apostolien teot, kolmetoista Paavalin kirjettä, Heprealaiskirje, 1.Pietari, 1. Johannes ja Ilmestyskirja. Kirjat, jotka olivat ”kiisteltyjä”, olivat yleensä pienempiä kirjoja, kuten 2.Pietari, Juudas, Jaakob ja 2-3 Johannes.
tästä huolimatta näyttää siltä, että kristityt käyttivät UT: n kirjoituksia kirjoituksina jo ennen toista vuosisataa. Pietarin kirjeen 2.kirja viittaa Paavalin kirjeisiin nimellä ”Raamattu” (2. Piet. 3: 16), osoittaen, että Paavalin kirjeiden corpus oli jo levityksessä ja sitä pidettiin samanlaisena kuin OT-kirjoja. Samoin 1.Timoteuksen kirjeen 5:18 mainitsee Jeesuksen sanonnan Raamatuksi: ”työmies ansaitsee palkkansa.”Ainoa tunnettu vastaavuus tälle sanonnalle on Luukkaan 10: 17.
toisella vuosisadalla näemme tämän NT-kirjoitusten käytön jatkuvan. Papias, piispa Hierapolis, näyttää saaneen ainakin evankeliumit Markuksen ja Matteuksen, sekä 1 Pietari, 1 Johannes, Ilmestyskirja, ja ehkä joitakin Paavalin kirjeet (katso Eusebios, Hist. Saarn. 3.39.15–16). Toisen vuosisadan puolivälissä Justinus Marttyyrilla on vakiintunut nelinkertainen Evankeliumikokoelma, jota luetaan palvonnassa OT-kirjojen rinnalla (katso hänen 1 Apologiansa, 47.3). Lyonin piispan Irenaeuksen aikana 100-luvun lopulla on lähes täydellinen NT-korpus. Hänen kaanon koostuu noin kaksikymmentäkaksi kahdestakymmenestäseitsemästä UT-kirjasta, joita hän pitää Raamattuna ja mainitsee yli tuhat kertaa.
summassa varhaiskristityt yhdistyivät NT-kirjojen ympärille huomattavan varhain. Jo 300-luvulla ratkesivat kiistat joistakin oheiskirjoista, mutta NT-kaanonin ydin oli olemassa jo kauan ennen sitä.
teologiset kysymykset
vaikka edellä tarkasteltu Historiallinen todistusaineisto vastaa kysymyksiin siitä, milloin ja miten kaanon muodostettiin, sen auktoriteetista ja pätevyydestä on yhä jäljellä kysymyksiä. Mistä tiedämme, että nämä ovat oikeat kuusikymmentäkuusi kirjaa? Voiko kirkko tietää, että kirja on Jumalan antama? Tässä tarkastelemme lyhyesti kolmea ominaisuutta, jotka kaikki kanoniset kirjat jakavat.
jumalalliset ominaisuudet
ensimmäinen huomioitava ja usein sivuutettu ominaisuus on se, että meillä on hyvät syyt ajatella Jumalalta tulevien kirjojen sisältävän itsessään todisteita jumalallisesta alkuperästään. Uskonpuhdistajat kutsuivat näitä jumalallisiksi ominaisuuksiksi tai indikaattoreiksi (indicia). Jos Jumala on aidosti se, joka seisoo näiden kirjojen takana, niin me odottaisimme, että näillä kirjoilla on Jumalan omat ominaisuudet.
loppujen lopuksi tiedämme luodun maailman olevan Jumalasta näkemällä siinä paljastetut Jumalan omat ominaisuudet (Ps. 19: Room. 1:20). Samoin me odottaisimme Jumalan erityisen ilmoituksen, hänen kirjoitetun sanansa, tekevän samoin. Esimerkkejä tällaisista ominaisuuksista Jumalan sanassa olisivat kauneus ja Erinomaisuus (Ps. 19:8; 119: 103), voima ja tehokkuus (Ps. 119: 50; Hepr. 4: 12-13), ja ykseys ja harmonia (4.Moos. 23:19; Tiit.1: 2: Hepr. 6:18).
näiden jumalallisten ominaisuuksien kautta kristityt tunnistavat Herransa äänen Raamatussa. Kuten Jeesus itse julisti,” minun lampaani kuulevat minun ääneni, ja minä tunnen heidät, ja he seuraavat minua ” (Joh.10:27).
ei-kristityt tietenkin vastustavat ajatusta jumalallisista ominaisuuksista Raamatussa, koska he eivät henkilökohtaisesti näe sellaisia ominaisuuksia. Mutta meidän täytyy muistaa, että syntiinlankeemus turmelee ihmiset ja että synti pimentää heidät. Nähdäkseen nämä ominaisuudet oikein he tarvitsevat sitä, mitä Uskonpuhdistajat sanoivat Pyhän Hengen sisäiseksi todistukseksi. Kristuksessa oleville Henki avaa silmämme näkemään näiden kirjojen jumalalliset ominaisuudet, jotka ovat objektiivisesti läsnä.
yritysten vastaanotto
on tärkeää huomata, että Hengen työ ei tapahdu vain yksilötasolla, vaan myös yritystasolla. On siis hyviä syitä ajatella, että Jumalan kollektiivinen, liittovaltiollinen kansa lopulta tunnistaisi kirjat, jotka ovat häneltä. Jos on, niin me voimme luottaa Jumalan kansan yksimielisyyteen (sekä Vanhan että uuden liiton aikoina) luotettavana oppaana, jonka kirjat ovat häneltä.
Tämä ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi odottaa Jumalan kansalta välitöntä ja ehdotonta ykseyttä kanonisiin kirjoihin nähden. Aina tulee olemaan erimielisyyksien ja erimielisyyden taskuja (aivan kuten olisi minkä tahansa opin suhteen). Mutta voimme odottaa vallitsevaa tai yleistä konsensusta kautta aikojen—ja juuri sitä me löydämme.
kuten Herman Ridderbos väitti, ”Kristus perustaa ja rakentaa kirkkonsa saamalla kirkon hyväksymään juuri tämän kaanonin ja Pyhän Hengen avun ja todistuksen avulla tunnustamaan sen omakseen” (H. N. Ridderbos, Redemptive History and The New Testament Scriptures, 37).
arvovaltaiset kirjoittajat
kanonisten kirjojen viimeinen ominaisuus on, että ne ovat Jumalan valitsemien asiamiesten, hänen henkeytettyjen profeettojensa ja apostoliensa kirjoittamia. Yksinkertaisesti sanottuna kuka tahansa ei voi puhua Jumalan puolesta, vaan vain ne, joille on annettu tehtäväksi toimia hänen puhetorvenaan. Teoksessa tähän kuuluivat profeetat ja muut henkeytetyt puhemiehet (Room. 1: 2; 2.Piet. 3:2). UT:ssa siihen kuuluivat apostolit, Kristuksen arvovaltaiset todistajat (Mark.3:14-15; Matt. 10:20; Luuk. 10: 16).
meillä on hyviä historiallisia todisteita (joita ei voida tutkia tässä) siitä, että Raamattumme kirjat voidaan jäljittää joko suoraan apostoleihin/profeettoihin tai ainakin historialliseen tilanteeseen, jossa tuo kirja voisi kohtuudella säilyttää apostolin / profeetan opetukset. Hyväksymme esimerkiksi Pentateukin (Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa) Jumalalta, koska uskomme, että Mooses oli sen kirjoittaja. Samoin hyväksymme sellaiset kirjat kuin 1. ja 2. Korinttolaiskirje, koska ajattelemme apostoli Paavalin olleen sen kirjoittaja. Ja me hyväksymme jopa heprealaiskirjeen kaltaisia nimettömiä kirjoja, koska meillä on hyvät syyt ajatella kirjoittajan saaneen tietonsa suoraan apostoleilta (Hepr.2:3-4; 13:23).
yhteenvetona voidaan todeta, että meillä voi olla suuri luottamus sekä OT: n että NT: n kanonien tilaan. Emme ainoastaan tiedä paljon historiallisista prosesseista, jotka toivat nuo kanonit olemassaoloon, vaan Jumala on antanut meille tapoja tunnistaa kirjat, jotka ovat häneltä, nimittäin ne, joilla on jumalallisia ominaisuuksia, yritysvastaanotto ja arvovaltaiset kirjoittajat.