seuraava on ote Estelle M. Hurllin vuonna 1899 julkaisemasta teoksesta ”Raphael: a Collection of Fifteen Pictures and a Portrait of the Painter with Introduction and Interpretation”:
kukaan vanhoista italialaismestareista ei ole ottanut niin lujaa otetta kansanomaisesta mielikuvituksesta kuin Raphael. Toisten taiteilijoiden suosio heikkenee ja vähenee, kun yksi kriitikoiden sukupolvi ylistää heitä tai seuraava halveksii heitä, mutta Raphaelin nimi pysyy edelleen julkisessa arvioinnissa kristikunnan suosikkimaalarin nimenä. Kuluvat vuosisadat eivät himmennä hänen mainettaan, vaikka hän joutuukin ankaran kritiikin kohteeksi; ja hän jatkaa, kuten aloittikin, kansan ensirakkautta.
hänen kuviensa aiheet ovat lähes kaikki hyväntuulisia. Hän käytti taitoaan enimmäkseen kohtauksissa, joita oli mieluista pohtia. Tuska ja rumuus olivat vieraita hänen taiteelleen; hän oli ennen kaikkea ilon taiteilija. Tämä ei koske ainoastaan hänen nautintoja rakastavaa luonnettaan, vaan myös sitä suurta vaikutusta, joka hänellä oli siihen, että hän löysi uudelleen hänen aikanaan kreikkalaisen taiteen, joka käsitteli selvästi ihastuksen kohteita.
lisäksi Raphael on myötätuntoinen mieltä sekä sydäntä kohtaan; hän ei vaadi meiltä liian rasittavaa tunnetta eikä liikaa ajattelua. Koska hänen aiheensa eivät verota liikaa sympatioita tuskallisilla tunteilla, ei myöskään hänen taiteensa verota ymmärrystä monimutkaisilla vaikutuksilla. Hänen kuvansa ovat ilmeisesti niin yksinkertaisia, että ne eivät vaadi suurta älyllistä ponnistelua eivätkä teknistä koulutusta nauttiakseen niistä. Hän tekee kaiken työn puolestamme, ja hänen taiteensa on liian täydellistä hämmästeltäväksi. Se ei ollut hänen tapansa näyttää, mitä vaikeita asioita hän pystyy tekemään, mutta hän sai näyttämään, että suuri taide on maailman helpoin asia. Tämä helppous oli kuitenkin seurausta hänen taiteensa loistavasta hallinnasta. Näin hän järjestää Ateenan koulun viisikymmentäkaksi hahmoa tai tuolin Madonnan kolme hahmoa niin yksinkertaisesti ja huomaamattomasti, että voisimme kuvitella tällaisten urotekojen olevan jokapäiväinen asia. Kummassakin tapauksessa hän kuitenkin ratkoo sävellyksen vaikeimpia ongelmia taidehistoriallisesti harvinaisella menestyksellä.
edes mestari itse saavutti harvoin vastaavaa menestystä kahdesti. Hänen Parnassoksestaan puuttuu Ateenan koulukunnan moninaisuus, vaikka yksittäisillä hahmoilla on samanlainen armo, ja Borgon Incendio del Borgo eli palaminen, jossa ryhmät ovat kauneudeltaan samanarvoisia kuin kahdessa muussa freskossa, ei ole kummankaan yhtenäisyyttä. Siinä missä Parnassos ja Pietarin vapautus taas osoittavat mestarillista sopeutumista äärimmäisen hankaliin tiloihin, kirkastuminen ei ratkaise paljon helpompaa sommitteluongelmaa.
mieluummin kreikkalaisen taiteilijan riivauksen kaltaisella vaistolla, levon veistoksellisilla vaikutuksilla kuin toiminnan kuvaamisella, Raphael osoitti kykenevänsä molempiin. Parnassoksen helleeninen tyyneys ei ole sen vaikuttavampi kuin kostavien henkien heliodorukselle osoittama suurenmoinen lataus; enkelien johtaman Pietarin visionääristä idealismia vastaa Pietarin tarmokas realismi, joka on kutsuttu kalastuksesta apostolinvirkaan; tuolissa istuvassa Madonnassa ilmaistu äitiyden hautova hiljaisuus täydentää täydellisesti nopeasti liikkuvan Sikstuksen Madonnan valppautta.
suuri niin kuin Rafaelin saavutus oli moneen suuntaan, hänet muistetaan ennen kaikkea Madonnojen maalarina. Tässä oli aihe parhaiten ilmaista yksilöllisyyttä hänen nero. Uran alusta loppuun äitiyden suloinen mysteeri ei koskaan lakannut kiehtomasta häntä. Yhä uudelleen hän kuulosti syvyyksiin äidin kokemus, aina tehdä joitakin uusia löytö.
tuolin Madonna korostaa näkyvimmin ehkä äitiyden fyysisiä vaistoja. Taine sanoo:” hän kumartuu lapsen päälle villieläimen kauniilla toiminnalla.”Kuin emoluomus suojelee vaistomaisesti poikasiaan, se kokoaa sen avaraan syleilyynsä ikään kuin suojellakseen sitä joltain uhkaavalta vaaralta. Sikstuksen Madonna taas on Rafaelin luomuksista hengellisin, ihanteellisen naiseuden täydellinen ruumiillistuma. Äidin rakkaus muuttuu tässä uhrihengen kautta. Itsensä unohtaen ja taivaalliselle kutsulle tottelevaisena hän kantaa poikaansa ihmiskunnan palvelukseen.
Madonnojen sisarhenget, ja tuskin toinen herkässä ihanuudessa, ovat Rafaelin neitsytpyhimykset; Catherine, Cecilia, Magdalena ja Barbara ovat ihanteita unelmissamme kauniista naisista.
sama luonnon suloisuus, joka sai Raphaelin ihastumaan ihaniin naisiin ja onnellisiin lapsiin, näkyy myös hänen enkelien hahmottamisessaan. Ylienkeli Mikael, Abrahamin enkelivieraat ja heliodorokselle ilmestyneet taivaalliset henget seuraavat kaikki tiiviisti Madonnoja heidän kauneutensa puhtaudessa ja tyyneydessä. Samaan yhteyteen kuuluu myös Lystran joukon kaunis nuorukainen, joka on yhtä jyrkkä vastakohta ympäristölleen kuin hän olisi jonkin toisen sfäärin asukas. Ihanne toistuu jälleen Cecilian alttaritaulun Johanneksessa, jonka kohotetuissa kasvoissa on suloisuutta, joka ei ole niinkään naisellinen kuin taivaallinen. Pietarin vapautuksen enkeli menestyy heikommin kuin taiteilijan muut enkelityypit. Pää tuntuu liian pieneltä loisteliaalle vartalolle, ja kasvoista puuttuu jonkin verran voimaa.
Jos Rafaelin lempiihanteet olivat peräisin nuoruudesta ja naiseudesta, se ei johtunut siitä, ettei hän olisi ymmärtänyt puhtaasti maskuliinisuutta. Borgon freskon Æneas, Cecilian alttaritaulun Paavali ja Sikstuksen Madonnan Sixtus näyttävät kolmessa aikakaudessa, mikä on parasta ja erottuvinta ihanteellisessa miehuudessa.
Raphaelin kauneus ei ole sellaista, että se herättäisi välitöntä tai ylenpalttista ihailua: se on pikemminkin tyydyttävää kuin hämmästyttävää, ja sen ominaisuudet nousevat hitaasti, vaikkakin tasaisesti mielikuvituksen päälle. Rafael pitää aina kiinni kultaisesta keskiarvosta; ei liioiteltuja nuottipurkkeja hänen harmonioidensa täydellisyyteen. Tästä syystä hänen kuvansa eivät koskaan kyllästy. He kestävät päivittäisen toveruuden kokeen ja tulevat yhä ihastuttavammiksi tuttuuden kautta.
rinnakkaisuutta pakottamatta voidaan sanoa, että Longfellow ’ n tutussa runoudessa esiintyy jälleen jotain samaa henkeä, joka elävöitti Rafaelin työtä. Toisella taiteilijalla oli silmää kauniille säkeistölle, toisella oli korva melodiselle säkeistölle, ja molemmat karttoivat kaikkea, mikä oli epäinhimillistä, aina etsimässä armoa ja symmetriaa. Heidän kohteensa olivat todella erilaisia. Aikansa stipendeistä vaikuttunut Raphael valitsi teemoja, jotka olivat laajempia ja liittyivät enemmän maailman kokemiseen, kun taas Longfellow ei koskaan ollut kovin kaukana kotielämän kultaisesta virstanpylväästä. Kuitenkin erilaisissa aiheissa sekä kääntyi vaistomaisesti naiseuden puoliin, siihen, mikä oli hienostunutta ja lempeän tunteellista, että kääntyi pois väkivaltaisesta ja vallankumouksellisesta.