uute
nuottikirjoituksessa kaareva viiva (tai neliökannake jne.), jotka ulottuvat peräkkäisten nuottien yli tai alle osoittamaan niiden ryhmittelyä yhtenäisenä yksikkönä, esimerkiksi legato-esityksessä tai fraseerauksessa. Termiä käytetään myös notaariseen sluuriin liittyvästä musiikillisesta efektistä, joka on poikkeuksetta johdonmukaisuuden ja jatkuvuuden tunnetta. Yleensä jousisoittimissa kaikki slurin alle ryhmitellyt nuotit otetaan mahdollisuuksien mukaan yhden iskun päähän keulasta, kun taas puhallinsoittajille ja laulajille slursit toimivat jossain määrin hengitysohjeina.
sluurin varhaisin muoto oli tasapeli, jota käytettiin vain saman sävelkorkeuden sävelten välisistä sutkautuksista, vaikka ne lausuttaisiinkin eri tavalla, esimerkiksi A♭ – G♯. 1500-luvulla kosketinsoitinmusiikki, jossa käytettiin viivaviivoja, vaati jonkin tällaisen laitteen salliakseen sointujen tai viivaviivan yli ulottuvien nuottien notaation; solmio ei ollut tuolloin muuten tarpeellinen, sillä 1500-luvun repertuaarissa nuotin kestot voitiin kaikki ilmaista yksittäisinä nuotteina, pistemäisinä tai lyhentämättöminä. Varhaisin siteitä sisältävä lähde on Cavazzonin …