on lyhenne viittauksesta Yhdysvalloissa ja muualla 1960-luvulla syntyneeseen poliittisesti aktiiviseen feminismin muotoon. se ei ollut yhtenäinen eikä homogeeninen liike, mutta sillä oli tietenkin yhteinen päämäärä, vaikka se kuinka väheksyttiin, eli sukupuolten tasa-arvo. Se syntyi tunnustuksesta, että takautuvasti kastetun feminismin ensimmäisen aallon huomattavista edistysaskeleista huolimatta naiset eivät olleet vieläkään saavuttaneet aitoa tasa-arvoa miesten kanssa kaikilla elämän osa-alueilla. Sen lähtökohtana Yhdysvalloissa oli Betty Friedanin the Feminine Mystique (1963), jonka mukaan naiset ovat ansassa järjestelmässä, joka kieltää heiltä itsensä naisena ja vaatii heitä löytämään täyttymyksen aviomiestensä ja lastensa kautta. Myöhemmät kirjailijat, erityisesti radikaalifeministeiksi identifioivat, käyttivät termiä patriarkaatti pikakirjoituksena tästä naisten systemaattisesta alistamisesta itse kulttuurin tasolla yksittäisten miesten sijaan.
vuonna 1966 perustettiin naisten kansalaisoikeusjärjestö National Organization for Women (NYK. Nyt lobbasi Yhdysvaltain hallitusta hyväksymään Equal Rights Amendment (ERA), mutta vaikka sillä oli monia voittoja osavaltiotasolla, se jäi ilman lopullista menestystä liittovaltion tasolla.
vuonna 1970 nykyinen komitean jäsen Kate Millett julkaisi väitöskirjansa ”Sexual Politics” väittäen, että on olemassa patriarkaalinen ja ei-patriarkaalinen kirjoitustapa, jossa D. H. Lawrence, Normal Mailer ja Henry Miller kuuluvat edelliseen kategoriaan ja Jean Genet jälkimmäiseen. Kirja herätti valtavan keskustelun, ja Norman Mailer hyökkäsi sitä vastaan varsin raa ’ asti ; sitä pidetään usein esimerkkinä siitä, mikä poliittisessa korrektiudessa on vikana. Millettin teos tarjosi kuitenkin varhaisen ja voimakkaan kritiikin patriarkaalisia arvoja kohtaan taiteessa ja kirjallisuudessa. Samana vuonna julkaistiin australialaisen kriitikon Germaine Greerin teos ”The Female Eunuch” (1970), joka aiheutti samanlaista kohua esittämällä, että patriarkaattia vastaan taistellaan naisten ottaessa vastuun omasta seksuaalisuudestaan.
sen, missä määrin seksi on laiminlyöty väkivallan ja hyväksikäytön ongelma, toi esiin Susan Brownmillerin angry exposé, Against Our Will (1975). Brownmillerin kirja jakoi feminismin kahteen erilliseen ja vastustavaan leiriin: Greerin kaltaiset, jotka kannattavat vapaita sukupuolisuhteita poliittisena aseena, ja Brownmillerin kaltaiset, jotka näkevät tämän vain palvelevan miesten hallitsemaa näkemystä halusta. Toisen aallon feminismi tuli tiensä päähän 1980-luvun alussa, ja osittain se joutui oman menestyksensä uhriksi, koska poliittista korrektiutta vastustettiin voimakkaasti jopa naisten keskuudessa, jotka pitivät sen sanomia ”yliampuvina”. Mutta paljon suurempi ongelma oli 1980-luvulla vallinneet erittäin epäsuotuisat poliittiset olot: sekä Yhdysvaltain Ronald Reagan että Britannian Margaret Thatcher olivat maailmankatsomukseltaan ja politiikanteoltaan aikakauden vastaisia. Toisen aallon feminismiä on sittemmin seurannut yhtäältä kolmannen aallon feminismi ja toisaalta jälkifeminismi.