Yrjö III

poliittinen epävakaus, 1760-70

poliittisesti Bute rohkaisi Yrjön harhoista tuhoisinta. Englannin silloiselta hallitukselta puuttui tehokas toimeenpanokoneisto, ja parlamentin jäsenet olivat aina valmiimpia arvostelemaan kuin tekemään yhteistyötä sen kanssa. Lisäksi ministerit olivat suurimmaksi osaksi riitaisia ja vaikeasti ajettavia joukkueena. Kuninkaan ensimmäinen tehtävä oli pitää koalitiot koossa. Buten vaikutuksesta hän kuitenkin kuvitteli, että hänen velvollisuutensa oli puhdistaa julkinen elämä ja korvata velvollisuus itseään kohtaan henkilökohtaisilla juonitteluilla. Liittymishetkellä virassa olleet kaksi suurta miestä olivat vanhempi Pitt ja Thomas Pelham-Holles, Newcastlen herttua. Bute ja Yrjö III eivät pitäneet kummastakaan. Pitt sai erota (lokakuussa 1761) Espanjaa vastaan käydyn sodan vuoksi. Newcastle seurasi eläkepäiville, kun hänen hallinnassaan valtiovarainministeriön asioissa näytti olevan haasteita. Kaksi entistä ministeriä olivat kumpikin vaarallisia uuden hallituksen kritiikin polttopisteitä Kärkkäisen kapteenin Buten johdolla. Hallituksella oli kaksi pääongelmaa: rauhan aikaansaaminen ja rauhanajan rahoituksen palauttaminen.

rauha solmittiin, mutta siten, että Britannia eristettiin Euroopasta, ja maa kärsi lähes 30 vuoden ajan eurooppalaisten valtojen uusista linjauksista. Yrjö III ei myöskään ollut onnellinen yrittäessään ilmaista maan sovittuja tarkoitusperiä, jotka Butelle olivat tuntuneet niin selviltä. Yrjö III saattoi ”kerskua Britannian nimessä”, mutta hänen yrityksensä puhua maansa puolesta saivat huonon vastaanoton. Vuonna 1765 häntä parjattiin parlamenttiradikaalin John Wilkesin järjestämässä katulehdistössä, kun taas Pittin tai Newcastlen liikuttamat ”isänmaalliset” herrat epäilivät, että rauha oli pilattu ja että kuningas vehkeili Buten kanssa heidän vapauksiaan vastaan. Butelle tie ulos oli helppo – hän erosi (Huhtikuu 1763).

George tajusi liian myöhään, että hänen kömpelyytensä oli tuhonnut yhden poliittisen yhdistelmän ja tehnyt minkä tahansa muun kokoamisen vaikeaksi. Hän kääntyi George Grenvillen, setänsä William Augustuksen, Cumberlandin herttuan, Pittin ja Graftonin 3.herttuan puoleen saadakseen apua. Kaikki pettivät hänet. Hallituskauden ensimmäinen vuosikymmen oli sellaista ministeritason epävakautta, että seitsenvuotisen sodan aiheuttamien perusrahoitusvaikeuksien ratkaisemiseksi ei tehty juuri mitään. Ulkomaankauppa laajeni, mutta Itä-Intian kauppakomppanian rikkaudet eivät tuoneet merkittävää panosta valtiolle. Yritys saada amerikkalaiset siirtolaiset vastaamaan omista hallinnollisista kuluistaan herätti heidät vain vastarintaan. Myöskään Britannian siirtomaapolitiikka ei ollut johdonmukaista. Grenvillen säätämä Postimerkkilaki (1765) kumottiin Lordi Rockinghamin toimesta vuonna 1766. Välilliset verot, muodossa Townshend Acts (1767), määrättiin laskematta niiden todennäköinen tuotto ja sitten kumottiin (lukuun ottamatta, että teetä) manööveri sisäpolitiikassa.

Yrjö III: ta syytettiin henkilökohtaisesti tästä epävakaudesta. Whigin valtiomiehen Edmund Burken ja hänen ystäviensä mukaan kuningas ei voinut pitää evankeliuminpalvelusta, koska hän oli epäuskoinen ja kiintyi ystäviin ”verhon takana.”Burken parannuskeino oli vaatia, että jämäkkyys pitäisi antaa hallitukselle rakentamalla puolueuskollisuutta: sitovana asiamiehenä oleva kuningas piti korvata ryhmien järjestämisellä sovittujen periaatteiden mukaan. Näin Yrjö III: n alkuvuodet tuottivat epähuomiossa modernin puoluepolitiikan siemenen. Todellisuudessa kuningas ei kuitenkaan syyllistynyt kaaoksen aiheuttamiseen juonittelulla. Hänellä ei ollut poliittista kontaktia Buteen vuoden 1766 jälkeen; niin sanotut kuninkaan ystävät eivät olleet hänen agenttejaan vaan pikemminkin niitä, jotka odottivat häneltä johtajuutta, jollaista hänen edeltäjänsä olivat antaneet. Kuninkaan epäonnistuminen johtui hänen tahdittomuudestaan ja kokemattomuudestaan, eikä ollut hänen vikansa, ettei yksikään ryhmä ollut tarpeeksi vahva hallitsemaan alahuonetta.

vuoteen 1770 mennessä Yrjö III oli kuitenkin oppinut paljon. Hän oli yhä yhtä itsepäinen kuin ennenkin ja tunsi yhä voimakasta velvollisuutta ohjata maata, mutta nyt hän otti huomioon poliittisen todellisuuden. Hän ei enää halveksinut käyttää toimeenpanovaltaa vaalien voittamiseksi eikä pidättänyt virallista siunaustaan niiltä, joiden luonnetta hän paheksui.