kuningatar Elisabetin kuolema Gloriana saattoi monien mielestä tuntua kuolemattomalta, mutta 1700-luvun vaihteessa hän alkoi osoittaa hyvin todellista inhimillistä haurautta. Elämä monarkkina saattoi joskus olla loisteliasta, mutta se oli vaikea, vaativa ja usein hyvin yksinäinen tehtävä, ja Elisabet oli väsynyt sekä fyysisesti että henkisesti. Hän itse sanoi:
”olla kuningas ja käyttää kruunua, on asia, joka on kunniakkaampi heille, jotka sen näkevät, kuin se on miellyttävää niille, jotka sitä kantavat”
Elisabet oli aina tiennyt, että suosio oli ailahtelevaa, ja vaikka hän ei sanonut mitään, hän tiesi, että hänen ympärillään olevat valmistautuivat aikaan, jolloin hänen valtakautensa olisi ohi. Hän oli vanha, ja illuusio siitä, että hän ei ollut, oli katoamassa nopeasti. Hovimiehen talossa vieraillessaan hänellä piti olla keppi, jolla hän pystyi kävelemään portaita ylös, ja valtiopäivien avajaisissa hän oli vähällä kaatua painavien kaapujensa painon alle. Elisabet tiesi, että iäkäs kuningatar ei voinut kauan komentaa nuorten sydämiä, jotka odottivat auringon nousua uudessa maailmassa. Lisäksi kuningatar oli jo muutaman vuoden ajan kärsinyt jonkinlaisesta henkisestä epävakaudesta, vaikka tällä etäisyydellä ajassa on mahdotonta diagnosoida, mikä hänen tilansa oli. Hän ei ollut enää aivan yhtä hurmaava, nokkela, siro, monarkki kuin hän oli joskus ollut. Hän oli melko vainoharhainen ja yhä katkerampi. Hän oli myös yksinäisempi ja yksinäisempi, kun lisää ystäviä menehtyi. Hän ei ollut koskaan epäillyt ennakkosuosikkinsa Robert Devereux ’ n teloituksen oikeudenmukaisuutta, mutta hän suri syvästi rakastamansa ja lapsesta asti hoivaamansa miehen kuolemaa. Joskus hän istui pimeissä huoneissa ja itki miehen nuorta ja traagista loppua.
Elisabet I ajan kanssa & kuolema
kevättalvella 1602/3 Elisabet tunsi olonsa huonovointiseksi. Hän oli vilustunut käveltyään ulkona kylmässä talvi-ilmassa ja valitti kurkkukipua sekä särkyjä ja kipuja. Hän makasi vastahakoisesti tyynyillään yksityisasunnoissaan, eikä häntä voitu suostutella jättämään niitä vuoteeseensa. ”En voi hyvin”, hän julisti, mutta kieltäytyi lääkäriensä hallinnoista. Hänen aikalaisensa olivat sitä mieltä, että hän olisi toipunut tästä sairaudesta, jos olisi taistellut sitä vastaan, mutta hän ei halunnut. Hän oli vanha, väsynyt ja yksinäinen. Väsyneenä elämään hän oli valmis livahtamaan maailmaan, jonne kaikki hänen rakastamansa olivat menneet ennen häntä. Kun hänen tilansa heikkeni, arkkipiispa Whitgift (hänen suosikkinsa kaikista Canterburyn Arkkipiispoista) kutsuttiin hänen puolelleen, ja kuningatar piti tiukasti kiinni hänen kädestään. Kun hän puhui hänelle paranemisesta, hän ei vastannut, mutta kun hän puhui hänelle taivaan iloista, hän puristi hänen kättään tyytyväisenä. Tässä vaiheessa hän oli jo puhekyvyn ulottumattomissa ja kykeni kommunikoimaan vain eleillä. Kaikille ympärillä olleille oli selvää, että suuri kuningatar oli kuolemaisillaan.
oli vielä yksi asia, jonka kuningatar oli jättänyt ratkaisematta, asia, joka oli ollut ratkaisematta siitä lähtien, kun nuori neiti Elisabet oli kuullut ensimmäisenä päivänä olevansa nyt koko Englannin kuningatar; kruununperimysjärjestys. Yleisesti kuitenkin uskottiin Skotlannin kuninkaan Jaakko VI: n onnistuvan, ja tämä kysymys esitettiin kuolevalle kuningattarelle. Elisabet may tai ei vastannut, mutta rauhanomaisen vallanvaihdon vuoksi hänen ilmoitettiin myöhemmin elehtineen Skotlannin kuninkaan seuraajaksi.